Välityö

Turo Kuninkaan "Välityö" on omituinen teos hajanaisuudessaan. Sen alussa on osuvasti luonnosteltu joitakin työntekijäarkkityyppejä. Siiseli on hyvin tunnistettava parodia konttorityöläisestä ja ruusu on kieroonkasvanut siiseli, jolla on ruutuaan isompi ego. Jätkä taas on haalariduunari. Kuitenkin nämä hahmot jäävät käyttämättä. Sitten yksi romaanihenkilö, iskelmälaulaja "Cringo" on parodia, jossa yhdistyvät Tauski, Bablo, Frederik ja manageri on ilmiselvä Mike Sierra -tyyppi, kuin suoraan Hymy-lehdestä repäisty itsensä parodia. Nimensä väärin kirjoittava Cringo on sen kansanosan edustaja, joka sanoo välinpitämättömän tympeästi tyhjin silmin hä kun joku huomauttaa että siinä pitäisi olla g. Ihmisten, jotka ovat aina paitsiossa koska eivät erota oppositiota hallituksesta ja opportunismia opossumista.

Hyviä parodiahahmoja Kuningas hahmottelee, mutta jotenkin niiden ympärille ei riitä romaania siteeksi. Tai sitten juppimaailma, josta huomaamatta liu´utaan johonkin Kokoomuksen ja "Sinisten" rajamaastoon, on vain minulle vieras. Tunnistan sen kyllä kuulopuheen tasolla.

Kirja on siinä mielessä paikkansa täyttävä, että se paalutti entistä voimakkaammin sen, että haluan itse kirjoittaa. Oman elämäni hahmot ja kohtaukset muistiin. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.

Kuolleiden suosittelijoiden seura: atk:ta ja sumerilaisia kieliä

Ikuisena työnhakijana ansioluetteloa on tullut käänneltyä ylösalaisin ja ees taas. Joskus. Se oli varmaan siinä vaiheessa kun vielä laadin siitä seitsemän eri versiota, yhden julkisen hallinnon, toisen viestinnän, kolmannen järjestöihin ja politiikkaan, neljännen tutkimukseen, viidennen taiteellista substanssituntemusta vaativiin tehtäviin ja öö, olihan tuossa seitsemän? Sittemmin niitä rivejä on tullut sen verran lisää, että karsiminen alle 3 sivun on käynyt entistäkin mahdottomammaksi.

Rekrytoinnista jotain ymmärtävät rohkaisevat tekemään maksimissaan kahden sivun ansioluetteloita. Nämä rekrytointitietäjät myös varoittavat laittamasta siihen yli 10 vuotta vanhoja kokemuksia, ainakaan sellaisia, joiden lisätietojen antajat ovat jo kuolleet, organisaatiot ovat joko muuttaneet nimeään tai niitä ei enää ole tai molempia tai sitten osaamisesi ovat vanhentuneet. Aivan samoin kuin kaikille työnhakukursseille tyypillisesti niissä luvataan kertoa miten ja mistä niitä piilotyöpaikkoja löydetään - tämä taito käykin aina vain tarpeellisemmaksi, sillä aktiivimallin aiheuttama näönvuoksihakeminen tulee aiheuttamaan hakemusten tulvan jota vastaan työnantajat suojautuvat ja piilottavat työpaikat - niin aivan samoin myös niillä kursseilla myös luvataan ohjeistaa myyvän eli tiiviin ansioluettelon koostamisessa.

Niillä kursseilla ja rekrytointikonsulenttien neuvoilla on myös yhteisiä piirteitä. Ensimmäinen on se, että missään näissä ei neuvota, mistä niitä piilotyöpaikkoja löydetään ja toinen, uudempi yhdistävä piirre on se, että neuvot siihen, miten samanaikaisesti tiivistää cv mutta kuitenkin jättää sinne oleellinen jonka vielä sietäisi olla kuranttia tavaraa, jäävät antamatta. Mitä jos hakijan sellainen tekemishistoria, joka hakijan itsensä mielestä kuvastaa hänen intressejään ja jossa hän on päässyt oikeuksiinsa on 20 vuoden takaa ja sen jälkeen ollaan vain tyydytty parhaissakin tapauksissa rääpimään asumiskulut jostakin, usein mistä tahansa?

Jos hakija edes teoriassa haluaa hakea jatkossakin omia intressejään ja erikoisosaamistaan - vaikka se onkin ehkä viimeksi päivitetty 20 vuotta sitten - vastaavia tehtäviä, ja leikitään, että tämä olisi esimerkiksi tutkimusta, pitääkö näihin hakea siivouskokemuksilla, tai kansalaisjärjestöjen projektitöihin tekstinkäsittelijän kokemuksella, jos kerran kaikkeen yli 10 vuotta vanhempaan kokemukseen vetoaminen on kiellettyä?

Tämä uusimman, ei-niin-välttämättä-omaa-osaamista-vastaavan-kokemuksen ja varsinaisen ydinosaamisen - esimerkiksi sen, mihin on koulutettu - välisen ristiriidan kanssa analogisessa problematiikassa painitaan kyllä ansioluettelossa muissakin kuin työkokemuskohdissa. Jos esimerkiksi seeveestä löytyy kohta "atk-osaaminen", ja atk on lakkautettu ja korvattu iiteellä tai peräti ict:llä, joka on kai vieläkin modernimpi, niin pitääkö se kohta poistaa kokonaan? Jos siitä kohdasta nimittäin etupäässä löytyy kuolleiden organisaatioiden rekisteriohjelmistoja ja vieläkin ehkä jostain takaraivoa kaivamalla saattaisi ehkä löytyä muistijälki wp:n näppäinkomennoista. Muistan muuten vieläkin, että Basicistä löytyi sellaisia komentoja kuin run ja enter.

Jos siitä seeveestä siis löytyy moista, joka vastaa lähinnä mustetahroja tai kärpäsenkakkoja paperilla, niin ehkä parhainta on poistaa kokonaan moinen kohta, ei sitä nimittäin voi mitenkään ajantasaisemmaksi päivittää korvaamalla otsikko "atk" otsikolla "ict" tai laittamalla sen opintohallintojärjestelmäohjelman selitteeksi sen oppilaitoksen nykyinen nimi (onko kyseessä sitten vain uusi nimi vai kokonaan uusi anstaltti, on ikuinen eksistenttiangstia aiheuttava munajakana-kysymys, johon jään aina jumiin).

Entä sitten suosittelijat? Koskakohan on tullut viimeksi tarkistettua, työskenteleekö L.B. vielä Laskentakeskuksessa. Ai niin, sen nimi olikin atk-keskus. Kai. Ja ei kai niitä 90-puhelinnumeroitakaan enää ole. Vieläköhän Lasse edes elää. Hoh hoijaa. Oli ainakin laittanut terveisensä entisen yhteisen työkaverimme hautajaisiin. Koskas se olikaan. Syksyllä 2013.

Mitä tehdä sitten julkaisujen kanssa? Osoittaa varmaankin nykyaikaisuutta, jos ansioluettelosta löytyy kohdasta "julkaisut" linkki johonkin sähköinternetistä löytyvään julkaisuun. Kannattaa sitten varmaan vielä katsoa, toimiiko se linkki enää.

Vanhentuneen atk:n, kuolleiden suosittelijoiden ja vanhentuneiden linkkien kohdalla on ihan sama kuin laittaisi siihen kohtaan "kielitaito" muinaissumeri, kolttasaame, bislama ja volapük. Jos ansioluettelon koostamiseen liittyvä problematiikka on ylläkuvatunkaltaista, kannattaa ehkä vakavasti harkita kokonaan uranvaihtoa, siis urien, jos kaikkien kokeiltujen urien päälle on satanut jo tankea lumikerros. Silloin ehkä tosiaan kannattaa harkita sitä luomuviljelyä, apurahakirjailemista tai kirpputorin perustamista.

Asiakasmaksut sosiaalitoimeenkin?

Eilen Kansan Uutisten verkkoversiossa kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen totesi Eduskunnan Sote-lähetekeskustelun alla, että nyt ollaan tekemästä päätöstä sokkona ilman että tiedettäisiin mitä palvelut uudessa järjestelmässä tulevat maksamaan käyttäjille. Jos kerran ratkaisun on tarkoitus säästää noin kolme miljardia ja samanaikaisesti ohjata "valinnanvapauden" nimissä osa eli maksukykyisin osa asiakasvirrasta yksityisiin palveluihin, niin mitenkään muuten tätä yhtälöä ei voida ratkaista kuin nostamalla tuntuvasti asiakasmaksuja, jos nimittäin aiotaan pitää kiinni SoTe:n kolmannesta palvelulupauksesta eli palveluiden paremmasta saatavuudesta kiinni.

Tai sitten jo olemassaolevien asiakasmaksujen - muistan vielä ajan jolloin terveyskeskusmaksua ei ollut - lisäksi pitää kehittää asiakkuutta lisää esimerkiksi ottamalla käyttöön myös sosiaalitoimeen asiakasmaksut? Tämähän olisi loogista palveluiden integrointiajatuksen kanssa. Tässähän on koko ajan yritetty päästä "sosiaalista" eroon, se kun kuulostaa sosialismilta porvareiden korviin, ja parhaiten se tapahtuu tekemällä sosiaalitoimen asiakkaista todellisia asiakkaita. Ja maksava asiakashan on aina oikeassa, mutta vain maksava. Nämäkin asiakasmaksut voitaneen vähätuloisilla tai ainakin viimesijaisten etuuksien varassa elävillä sitten kierrättää - sosiaalitoimen maksettaviksi.

Toivottavasti en nyt tullut antaneeksi riistäjille käyttökelpoista ehdotusta, mutta veikkaan että tämäkin on jo Kokoomusnuorissa keksitty.

Aino-Kaisa Pekosen haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Men too.

Pitäkää sitten miehille tyypillisenä kulttuurisena omimisena, en piittaa. Kyse on siis siitä, että miehille tyypillisenä pidetty väkivaltaisuuden itsestäänselvyys saataisiin kyseenalaistettua. Yleisradion kolumnisti Taneli Heikka nosti tärkeän asian esiin kolumnissaan, jossa hän totesi, että #metoo on ehkä paras sosiaalisen median aikaansaama joukkoliike. 

Millä lihaksilla sitten pullistelen? Kerran olen saanut köniini, 12-vuotiaana keskellä Pohjois-Haagan asemaa neljän-viiden maissa iltapäivällä. Kukaan aikuinen ei puuttunut. Kolmesti olen ollut saada rökkiini myös baarissa, baarijonossa tai kotimatkalla baarista. Onneksi nopeat jalat pelastivat. Tähän en laske edes mukaan kaikkia kouluajan pöllytyksiä, joissa ei onneksi sattunut sen kummemmin; 3. luokan syksyllä yksi ja sama luokka"toveri" löylytti minut kolmasti kotimatkallani. Sittemmin tajusin olevani häntä isompi, ja olen myös sikäli osallinen #mentoo:hun että heitin hänet kostoksi kerran koulun roskikseen. Kaksi kertaa myös ollessani esimurrosikäinen itselleni tuntematon mies yritti riuhtoa koirani talutushihnaa kädestäni ja viedä koirani autotielle. 

Uskon #mentoo:n olevan tarpeellinen jo siksikin, että jos miesten keskinäinen väkivaltaisuus saataisiin kitkettyä, ei sitä väkivaltaa riittäisi naisillekaan. Väkivaltaisuuden sisäistämisestä osaksi miehistä kulttuuria ja jokaisen miehen psyykeä kertoo se, että kukaan ei puuttunut kun minua mätettiin. Pojathan ne ovat poikia. Ja pojille on sellaisenkin kaksoisstandardin ylläpitäminen mahdollista, että olin saman tyypin kanssa kaveri siviilissä, mutta koulumatkat kuuluivat julkisen roolin esittämisen sfääriin, ja siksi siellä sopi löylyttää vähän nynnympää kaveria ettei kukaan vaan luullut hintiksi. Enkä usko olevani ainoa, joka usein yllättää itsensä arvioivansa vastaantulevia miehiä sillä silmällä, pärjäisinkö tälle fyysisesti. Niin sisäistettty on fyysisen suorituskyvyn mittaamiseen perustuva malli. 

Siksi #mentoo.

Taneli Heikan kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Kansalaiset häiritsevät hyvää lainsäädäntäjärjestystä

Ainakin eräät vanhan liiton kepulaiset - Mauri Pekkarinen ja Sirkka-Liisa Anttila etunenässä - ovat kauhistuneita siitä, kuinka kansalaisaloitteita tulee nyt aivan solkenaan heidän käsiteltäväkseen, siinä määrin että he niihin aivan hukkuvat.

No, eivät huku. Timo Kilpiäisen osuvassa twiitissä todetaan, että eduskuntaan on tuotu kansalaisaloitteita 0,06 per viikko. Tämä tekee keskimäärin kolmisen kansalaisaloitetta vuodessa. Millaisia ovat sitten nämä aloitteet, jotka eivät anna kansanedustajien nähdä metsää puulta eivätkä anna heidän keskittyä säätämään lakeja?

Esimerkiksi niin sanotun aktiivimallin kumoamiseen tähtäävää kansalaisaloitetta ei olisi koskaan tarvittu eduskuntaa sotkemaan, jos ei tätä sutta jo syntyessään oltaisi pihtisynnytetty. Eikä aloitetta kansanedustajien ns. sopeutumiseläkkeen poistamisesta tarvittaisi, jos lainsäätäjät itse ymmärtäisivät poistaa tämän kummallisuuden, joka on kansalaisten oikeustajun vastainen: ainoana ammattiryhmänä kansanedustajat, jotka jo säätävät omasta palkastaan, säätävät vielä eläkkeistäänkin.

Kansalaisaloitteet ovat nyt kansalaisten keino jälkikäteisesti valvoa lainsäätäjien toimintaa. He tavallaan tekevät sitä, mitä oikeuskanslerin pitäisi tehdä, mutta maahan oli hyvän aikaa oikeuskanslerittomassa tilassa ja moni kansalainen ymmärsi että tarttis tehdä jotain. Ei tarvitsisi, jos eivät kansanedustajat säätäisi näin paskoja lakeja ja kun eivät itse osaa jäävätä itseään.

Kuva: Sira Moksi

Duunarista tosentiksi on pitkä matka

Emilia Kukkala on nostanut esiin Facebook-profiilissaan Tampereen yliopiston tutkimuksen, jossa esitetään tärkeää kritiikkiä yliopistojen pääsykokeiden poistamista kohtaan. Kun ylioppilastodistuksen painoarvo nousee, tämä lisää sosiaalisen taustan merkitystä, sillä akateemisissa perheissä on totuttu lukemaan ja myös suhtautumaan tietoon kriittisesti, ja tämä vaikuttaa myös lasten suhteeseen kirjallisuuteen ja tietoon. Tämä lukemaan kannustaminen ei kuitenkaan yksin riitä nostamaan suvun lukutoukkia akateemikoiksi, jos suvusta puuttuu akateeminen perinne ja esimerkki siitä, että opiskeleminen kannattaa. Jos lukiosta tulee valmennuskurssi yliopistoon, tällöin jo noin 15-vuotiaana tulisi alkaa suhtautumaan koulunkäyntiinsä - anteeksi, nykyään sitä kutsutaan opiskeluksi - tavoitteellisesti ja pitkäjänteisesti. 

Meidän duunariperheessämme on kyllä aina kannustettu lukemaan, ja koetettu myös hieman nähdä vaivaa kysymyksiini vastaamisessa. Minua ei tuonut haikara, ja kerran romahdutin saman pihan Janin maailman ja uskon isänsä kaikkivoipaisuuteen saarnatessani etteivät banaanit tule banaanimaasta. Kun yliopistonlehtori Eeva Luhtakallio totesi, että hän ei vielä lukioon mennessään tiennyt, mikä on maisteri, en minäkään. Silloin sitä nimittäin vielä kutsuttiin kandidaatiksi, tai kuten perheessäni, "kantitaatiksi, "haukkuihan" äidinisi Niilokin minua kantitaatiksi ja tosentiksi. Sen sijaan en ollut koskaan kuullut esim. osakunnista. 

Tästä jäi kytemään ikitulelle tietynlainen yleinen luokkavihaisuus, se sama, joka nuoruudenbileissä sai tiuskaisemaan ystävän arkkitehtiperheestä olevan puolison läsnäollessa, että kesämökit pitäisi sosialioida, ja se sama luokkavihaisuus saa aina painamaan punaista nappia jossa lukee "first world problem" kun jonkun käytännönongelmat ovat luokkaa: "Onko Dubai vai Florida parempi lapsiperhekohde?"

Toinen työläistaustan viattomampi seuraus on se, että vielä 47-vuotiaanakin vierastan akateemisia juhlallisuuksia, mm. vuosijuhlia ja ylioppilasjuhlissa vieroksuin Gaudeamus-laulua, se kun laulettiin perinteitä edustavalla kielellä, ja minulle nuorena kaikkinaiset perinteet olivat luutuneisuuden merkki, esteitä uudelle ajattelulle, uusille sukupolville ja uusille henkilöille. Vaadittuani ja saatuani käsiini suomennoksen vieroksuin sitä koska koin sen ylistävän luutuneita valtarakenteita: eläköön professorit ja akatemia. Samoin tunsin tiettyä alemmuutta niitä opiskelutovereita kohtaan, jotka olivat toisen polven yliopistolaisia. Yksi sellainen oli nuorimies, jota seurasin tiedekuntajärjestön opintovastaavana. Koin, että tuon taustan ansiosta tuli minulle ehkä hieman liian suuret saappaat täytettäviksi. Pelkäsin, että hän vie paitsi työpaikat myös naiset, joten oikeastaan osaan samastua rasistien ajattelun logiikkaan, vaikka reppanoita ovatkin. Pystyin pätemään häntä vastaan ainoastaan fysiikallani, minä entinen kutosen liikkuja, joka ei osannut edes hiihtää tai pelata jääkiekkoa.

Voi olla liian uskallettua vetää syy-yhteyksiä akateemisen taustan puutteesta siihen, etten ole osannut rakentaa uraa niin yliopistolla kuin sen ulkopuolisessakaan maailmassa kovinkaan määrätietoisesti, mutta mieleeni tämäkin on tullut. Kun ei ole syntynyt voittajaksi ja on tottunut näkemään edessään esteitä, vaikka sitten seuraavan kuun vuokra, tai ainakaan ei ole omassa kokemuspiirissään nähnyt samastumiskelpoista sosiaalisen nousun esimerkkiä niin siinä tilanteessa vallankumousteorian kehittelyn jäämisen klubiaskin kansitasolle on jotenkin todennäköisempää kuin sen vallankumouksen tekeminen. Tai minun vallankumoukseni oli se tekemättä jäänyt Helsingin Juhlaviikkojen Platonin dialogiesityksen käsikirjoitus. Tekemättä jääneitä väitöskirjoja minulla onkin vaikka kuinka paljon. Niitä voisinkin myydä: väitöskirjaluonnosten otsikoita.  

Emilia Kukkalaa innoittaneesta Tampereen yliopiston tutkimuksesta tehdyn jutun voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.

Pidettäköön lentovero edelleenkin vapaaehtoisena

Eilisen Long Play -julkaisun Hanna Nikkasen jutun mukaan Ruotsi alkaa huhtikuun alusta verottamaan lentomatkustajia. Nikkanen päätyy suosittamaan Ruotsin kaltaista tasaveromallia, jolla hän näkee sellaisen ohjausvaikutuksen, että kaikkein tärkeimmät lentomatkat edelleenkin tehtäisiin mutta lentolomailun sijaan tehtäisiin edes joskus lähialuematka (tosin nekin tehdään usein autolla harvaanasutussa maassa, joten eivät nekään ole ilmastoneutraaleja).

Nikkanen tunnustaa, että lentomatkan päälle lätkäisty tasavero tietenkin kohtelisi kaltoin pienituloisia, eikä kaukomatkailu tietenkään ole mikään subventoitava perusihmisoikeus. Nikkanen on kuitenkin unohtanut, että on muitakin tärkeitä syitä matkustaa kuin työ ja hupimatkailu, myös niillä pienituloisilla.

Muutin vuodenvaihteessa 2009-2010 Oslosta takaisin Suomeen erottuani. Minulla jäi Osloon vajaat 2-vuotias poika, ja olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa suurimman osan ensimmäistä etäisyysvuottani, että palkkani mahdollisti poikani tapaamisen joka toisena viikonloppuna niin että siteemme säilyi 800 kilometrin välimatkasta huolimatta vahvana. Jatkoin sukkulointiani vielä vuodet 2011-2013, ja arvioni mukaan syyllistyin ympäristörikollisuuteen yhteensä yli 30 kertaa harjoittaessani isyyttä. Osastonsihteerin palkalla olisi isyys jäänyt aika paljon nykyistä ohuemmaksi, jos lentolipun hintaan olisi sisältynyt vielä tuntuva haittavero.

Lentäminen ei ole mustavalkoista. On muutakin kuin huippuosaajien Brysseliin sukkulointia ja junttien lihapullamatkailua. Pitäisikö sitten perustaa lentosyyvirasto syynäämään, millaisia jauhoja matkustavaisilla on pussissaan, vai kerättäisiinkö tämä vero lentokenttävirkailijoiden suorittamien kuulustelujen perusteella? Tämä mietittäväksi huippuosaajille ja miksei kaikille muillekin sinne postuloituun kuplaan.

Long Playn jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

"Älä jätä vaunuja ja lasta ilman aikuisen valvontaa"

Matkustaessani pienen tyttäreni kanssa Kevätkummusta ykkösbussilla keskustaan, huomasin bussin keskisyvänteen - siis sen, jonne lastenvaunuilla matkaavat jättävät kärrynsä - yläpuoliseen ikkunaan oli kiinnitetty aanelonen. Siinä luki mm. "Älä vaunuja ja lasta ilman aikuisen valvontaa".

Nyt tähän tarvittaisiin Porvoon Liikenteen neuvo. Kuinka tätä ohjetta oli ajateltu noudatettavan? Jos vaunujen kanssa ajetaan sisään keskiovesta ja matka tullaan maksamaan tai älykorttia vingauttamaan kuljettajalle, kuinka tämän on ajateltu tapahtuvan ilman että vaunut, lapsi tai oikeamminkin molemmat jätettäisiin ilman aikuisen valvontaa tämän toimituksen ajaksi? Oliko tarkoitus, että aikuinen monistaa itsensä, vai onko tarkoitus näin kieltää lastenvaunujen kanssa matkustamista yksinäiseltä aikuiselta, ja näin sitoa esimerkiksi kaltaiseni autoton isyysvapaan viettäjä pienen vauvatyttäreni kanssa kotilähiööni? Vai saako lastenvaunujen kanssa kenties matkustaa veloituksetta, kuten menetellään sellaisessa kaupungissa, jossa on vakavastiotettava joukkoliikenne, eli Helsingissä?

Vastausta odotellen,
pienen vauvatytön kanssa isyysvapaata viettävä Michael Perukangas

Kirjoitus lähetettiin Uusimaa-lehteen jossa se julkaistiin keskiviikkona 7.3.