Vanha ystäväni Henri Hirvenoja on taas julkaissut runomuotoisen teoksen, joka avaa hänestä ainakin minulle tuntematonta elämänvaihetta: Henrin seikkailuja Afrikan sarvessa. Kuitenkaan Henri ei ole mikään ylimielinen siirtomaaherra, joskaan ei Ahtisaarikaan. Hirvenojan kaltaiset virkamiehet, näkymättömät mahdollistajat ovat pysyneet suurelta yleisöltä piilossa, tähän asti.
Uusimmassaan Hirvenoja on edelleen kiteyttänyt ilmaisuaan poistamalla jopa apuverbit. Hänen kielensä on lähes sähkösanomamaisen prosaallista, toteavaa.
Djiboutin aavikon paino ei ole kronologia, vaan paperille pantuja tuokiokuvia elämänvaiheesta Afrikan sarvessa. Paikka paikoin hän onnistuu tiivistämään yhteen kappaleeseen tai jopa yhteen lauseeseen toteavalla kielellään absurdeja, traagisia ja huvittaviakin tapahtumia siten kun hän on ne osallistuvana havainnoijana, oman elämänsä Hunter S. Thompsonina kirjannut. Suolakauppiaiden esilaulaja on mezzosopraano, vuohet ovat akateemisia, uutiset haisevat ja aikaa ei tapeta vaan aika tappaa.
Teoksen liitteenä oleva lyhenneluettelo saa kaikessa absurditeetissaan epätoivoiseksi lukijan, joka on vaihtanut substanssialaa elämässään niin monta kertaa, että on tehnyt päätöksen välttää kaikkia alakohtaisia lyhenteitä ja pitäytyä YK:n ja NATO:n kaltaisissa sanoiksi muuttuneissa vakiintuneissa lyhenteissä. Ja apuverbit ottaisin kyllä takaisin, mutta kyse on omasta mieltymyksestäni. Ilman apuverbiä aikamuoto katoaa, mutta juuri ehkä se onkin ollut Henrin tarkoitus, kuten hän kirjoittaakin sivulla 15:
"Ajantunne katosi. Aika-avaruus taittui. Aika oli tuolloin vielä ystävämme".
Omassa yt-prosessissani minua puhutteli esimiehen kohtaamista seuranneen eroamisen luonnehdinta: kumpikin jatkoi kohti valoa. Tämä voisi olla koko kirjan motto. Kuitenkin Henri sivulla 67 tähdentää sitä, että kaikkein tärkeintä on se, jota ei voida kirjata, koska tärkeämpää on nyt-hetki: nähdä, kuulla, haistaa, elää. Rivien väliin jättämisestä en pysty sanomaan aspergerlaisena mitään.
