Käytin aikoinani VR:n lähiliikennejunia - lähinnä M-junaa - käytännössä päivittäin, asuessani Kannelmäessä. Nyt en ole käyttänyt kahdeksaan vuoteen, mutta en siksi lopettanut että viimeksi sain tarkastusmaksun erehtyessäni nousemaan kyytiin laiturilta kohdasta, jossa luki että lipunmyyntivaunu pysähtyy tähän.
Nyt olisi taas tarvetta, matkustaa Kivistöön, ja ottaa fillari mukaan. Sen tiesin jo vanhastaan - 2010 käytin paljon VR:n palveluja, niin sivuja kuin (kauko)juniakin - että VR:n nettisivut eivät kyllä saa mitään helppokäyttöisyyspalkintoa. Ei puhettakaan, että yhden linkin alta saisi tiedon, millä pääsee, mitä maksaa, mistä saa lippuja, millainen lippu tarvitaan ja saako munamankelin mukaan.
Googlasin kaikki nämä tiedot erillisillä googlauksilla, ja jouduin koostamaan kokonaiskäsityksen ihan itse. Kyllä se ammattimaiseen tiedonhakuun opetetulta onnistuu, edes joten kuten, mutta ei tarvitse olla satunnainen matkailija, älyllisiltä kyvyiltään pikku hiljaa hapartuva tai toiminnanohjaustaidoiltaan ja kognitiiviselta joustavuudeltaan kankea kuin kaivinkone, niin kyllä moni voinee tehdä sen johtopäätöksen että autoa on helpompi käyttää.
Ei näin. Jos kerran Verneri nykyään on siinä mielessä esteetön että toivottaa myös pyörätuolit ja fillarit tervetulleiksi - kiitos "fillarikommunistien" kiitettävän sinnikäs myyräntyö - niin älylliseen esteettömyyteen ei kyllä ole panostettu. Jos nimittäin oli tarkoitus kasvattaa joukkoliikenteen matkaosuutta.
perjantai 29. kesäkuuta 2018
tiistai 26. kesäkuuta 2018
das Kantatenwerk
Aloitin vakavan äänilevymusiikin keräilyn hankittuani 1989 kesätyörahoilla erillishifilaitteiston, johon kaupanpäälliseksi myytiin cd-soitin. En sitä ollut ajatellut edes hankkivani, mutta hyvä kun hankin. Miettiessäni sijoituskohdetta kesätyörahoilleni koulukirjojen lisäksi, painin ajokortin ja hifien välillä, ja tämä lopulta hifien puolelle kallistunut vaaka tuli suuntaamaan elämääni arvaamattomalla tavalla.
Alkuvuosina äänitteet olivat niin hintavia - kalliit cd-levyt 120-140 markkaa ja keskihintaisetkin 60-80 markkaa kappaleelta - että tämä pakotti suhteellisen tiukkaan harkintaan. Mikä lopulta saattaa olla hyväkin juttu, eräänlainen luonnonvalinnan näkymätön (?) käsi, joka pitää kokoelman edes miten kuten kurissa.
No, ei se kyllä pitänyt. Alkuvuosina tasaisesti karttuva perusohjelmiston keräily cd-muodossa täydentyi kirjastolainoilla, joita kopioin itselleni C-kaseteille. Kopioista tuli niin hyviä, että monia niistä pystyisi vieläkin kuuntelemaan, 30 vuoden takaa: Myyrmäestä lainatut Fritz Kreislerit ja Pasilasta lainatut Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin levytykset Bachin kantaateista.
Eilen tietyssä mielessä saavutettiin elämäntapani kulminaatiopiste, kun noudin postista Italian Amazonista takautuvilla ikälisillä tilaamani koko länsimaisen äänilevymusiikin historian ehkä suurimman projektin, Johann Sebastian Bachin koko kantaattituotannon, jota Nikolaus Harnoncourt ja Gustav Leonhardt levyttivät parisenkymmentä vuotta. Eikä kyseessä ole vain äänilevymusiikin suurin projekti, vaan länsimaisen musiikin ja kulttuurihistorian suurin projekti, käsitteen jokaisessa mielessä: musiikin suurimman nimen edustavin ja laajin kokonaisuus, ehtymätön aarreaitta. Kerran olen juutuubista kuunnellut projektina kaikki 60 cd-levyyn mahtuvat kantaatit läpi, ja nyt sellaisella tasaisella ehkä maksimissaan 1 cd-levyn vuorokausitahdilla kuunneltavaa riittänee pitkälle syyskesään.
Itseni tuntien, elämänmittaiseen äänilevynkeräilyyn tämä ei merkitse päätepistettä, mutta siinä mielessä harrastukseni sai jatkoaikaa, että kuunneltavaa on niin paljon, että tätä ohjelmistoa ei pysty koskaan ottamaan täysin haltuun siinä mielessä että osaisin kaikki Bachin kantaatit ulkoa. Joitakin ehdottomia, yksittäisiä helmiä, jotka pysäyttävät hengitykseni ja koko maailman ympärilläni, osaan jo odottaa: BWV18 "Gleichwie der Regen und Schnee von Himmel fällt" ja BWV106 "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit".
Kantaatit palauttavat minut Teollisuuskadun, Hylkin (Helsingin yliopiston atk-keskus) aikaan, syksyyn 1990 ja kevääseen 1991, jolloin eksploiteerasin Pasilan äänilevykokoelman suhteellisen läpikotaisesti ja jolloin minulle hyvin läheiseksi muodostanut työkaverini Ensio - joka jakoi kanssani rakkauden B-linjan musiikkiin - toisinaan sulkeutui työhuoneeseeni kuuntelemaan jotakin helmeä. Kuten Fritz Kreislerin levytystä Beethovenin viulukonsertosta. Kantaatit palauttavat minut aikaan, jolloin vielä luulin kaikkien ovien olevan avoinna. Nyt kun niitä ovia on sulkeutunut, Bach avaa ne hetkeksi. Kantaatit päästävät huoneeseeni auringon, palauttavat polveen kimmoisuuden ja mieleen joustavuuden, uskon omiin mahdollisuuksiin, kyvyn haltioitua. Ne ovat minulle eliksiiriä.
Rohkaisen voimakkaasti, itse asiassa kehotan liittymään mukaan matkalle tämän yleisinhimillisen aarteiston pariin. Harnoncourtin ja Leonhardtin kokonaislevytyksen voi kuunnella kokonaisuudessaan tämän bloggauksen otsikon takaa löytyvästä Youtube-linkistä.
Alkuvuosina äänitteet olivat niin hintavia - kalliit cd-levyt 120-140 markkaa ja keskihintaisetkin 60-80 markkaa kappaleelta - että tämä pakotti suhteellisen tiukkaan harkintaan. Mikä lopulta saattaa olla hyväkin juttu, eräänlainen luonnonvalinnan näkymätön (?) käsi, joka pitää kokoelman edes miten kuten kurissa.
No, ei se kyllä pitänyt. Alkuvuosina tasaisesti karttuva perusohjelmiston keräily cd-muodossa täydentyi kirjastolainoilla, joita kopioin itselleni C-kaseteille. Kopioista tuli niin hyviä, että monia niistä pystyisi vieläkin kuuntelemaan, 30 vuoden takaa: Myyrmäestä lainatut Fritz Kreislerit ja Pasilasta lainatut Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin levytykset Bachin kantaateista.
Eilen tietyssä mielessä saavutettiin elämäntapani kulminaatiopiste, kun noudin postista Italian Amazonista takautuvilla ikälisillä tilaamani koko länsimaisen äänilevymusiikin historian ehkä suurimman projektin, Johann Sebastian Bachin koko kantaattituotannon, jota Nikolaus Harnoncourt ja Gustav Leonhardt levyttivät parisenkymmentä vuotta. Eikä kyseessä ole vain äänilevymusiikin suurin projekti, vaan länsimaisen musiikin ja kulttuurihistorian suurin projekti, käsitteen jokaisessa mielessä: musiikin suurimman nimen edustavin ja laajin kokonaisuus, ehtymätön aarreaitta. Kerran olen juutuubista kuunnellut projektina kaikki 60 cd-levyyn mahtuvat kantaatit läpi, ja nyt sellaisella tasaisella ehkä maksimissaan 1 cd-levyn vuorokausitahdilla kuunneltavaa riittänee pitkälle syyskesään.
Itseni tuntien, elämänmittaiseen äänilevynkeräilyyn tämä ei merkitse päätepistettä, mutta siinä mielessä harrastukseni sai jatkoaikaa, että kuunneltavaa on niin paljon, että tätä ohjelmistoa ei pysty koskaan ottamaan täysin haltuun siinä mielessä että osaisin kaikki Bachin kantaatit ulkoa. Joitakin ehdottomia, yksittäisiä helmiä, jotka pysäyttävät hengitykseni ja koko maailman ympärilläni, osaan jo odottaa: BWV18 "Gleichwie der Regen und Schnee von Himmel fällt" ja BWV106 "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit".
Kantaatit palauttavat minut Teollisuuskadun, Hylkin (Helsingin yliopiston atk-keskus) aikaan, syksyyn 1990 ja kevääseen 1991, jolloin eksploiteerasin Pasilan äänilevykokoelman suhteellisen läpikotaisesti ja jolloin minulle hyvin läheiseksi muodostanut työkaverini Ensio - joka jakoi kanssani rakkauden B-linjan musiikkiin - toisinaan sulkeutui työhuoneeseeni kuuntelemaan jotakin helmeä. Kuten Fritz Kreislerin levytystä Beethovenin viulukonsertosta. Kantaatit palauttavat minut aikaan, jolloin vielä luulin kaikkien ovien olevan avoinna. Nyt kun niitä ovia on sulkeutunut, Bach avaa ne hetkeksi. Kantaatit päästävät huoneeseeni auringon, palauttavat polveen kimmoisuuden ja mieleen joustavuuden, uskon omiin mahdollisuuksiin, kyvyn haltioitua. Ne ovat minulle eliksiiriä.
Rohkaisen voimakkaasti, itse asiassa kehotan liittymään mukaan matkalle tämän yleisinhimillisen aarteiston pariin. Harnoncourtin ja Leonhardtin kokonaislevytyksen voi kuunnella kokonaisuudessaan tämän bloggauksen otsikon takaa löytyvästä Youtube-linkistä.
torstai 21. kesäkuuta 2018
Kaikki muu menee SoTe-pesuveden mukana
Hallituspuolueet ovat rakentaneet SoTe-häkkyröinnistään itselleen sumuverhon, jonka alla he voivat nakertaa kaikessa rauhassa, sillä tämän ajankohtaisen asian alle hukkuu lähes kaikki muu, aktiivimallia lukuunottamatta.
Jos vielä ei ole ollut selvää, niin nyt viimeistään: politiikassa ei ole olemassakaan yhtään täysin vastuullista ja pitkäjänteisesti toimivaa puoluetta, kun toiminnan päämoottorina on aina kannatuksen maksimointi ja ehkä jo seuraavan hallituskoalition mahduttaminen (ja sinne mahtuminen). Mihinkään muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla kun katselee sitä myötämielistä hymistelyä, jolla molemmat omaa sydäntäni lähinnä olevat puolueet - Vihreät ja Vasemmistoliitto - olisivat valmiita vastaanottamaan maakuntauudistuksen, joka jää jäljelle jos SoTe kaatuu. Pitää olla todella uskollinen puolueen soturi, jotta tämän voi itselleen perustella.
Viis sitten siitä, että tämä maakuntamalli myös merkitsee esimerkiksi ympäristöhallinnon alasajoa, TE-toimen alasajon lopullista virallistamista, pelastustoimen ja työsuojeluvalvonnan karkaamista ties minne. Mutta ei niistä kai väliä, jos pitää valita pienempi paha ja tässä tapauksessa pienempi paha on maakuntien Keskusta kuin kaiken yksityistämistä ja myymistä valmisteleva Kokoomus. Sen ryöstön vastuuttomuudesta tässä lienee turha mainitakaan, miten kunnat tässä manööverissä tehdään virkaheitoiksi, kykenemättömiksi hoitamaan niille sälytettyjä tehtäviä, rosvotaan kuntayhtymien omaisuus ja valmistellaan kultaisia orsia keskustasatraapeille.
Tässä viherpunamullan valmistelumanööverissä, jossa tarkoituksena on jättää Kokoomus vaille kavereita, näköjään kaikki on kaupan. Vaikka kuinka olisi kansakuntamme kohtalonkysymys varmistaa, että kokoomus ei pääse muodostamaan seuraavaa hallitusta, ei pekkaroinnille ja sipilöinnillekään pidä tässä vaiheessa antaa löysää eteen.
Jos vielä ei ole ollut selvää, niin nyt viimeistään: politiikassa ei ole olemassakaan yhtään täysin vastuullista ja pitkäjänteisesti toimivaa puoluetta, kun toiminnan päämoottorina on aina kannatuksen maksimointi ja ehkä jo seuraavan hallituskoalition mahduttaminen (ja sinne mahtuminen). Mihinkään muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla kun katselee sitä myötämielistä hymistelyä, jolla molemmat omaa sydäntäni lähinnä olevat puolueet - Vihreät ja Vasemmistoliitto - olisivat valmiita vastaanottamaan maakuntauudistuksen, joka jää jäljelle jos SoTe kaatuu. Pitää olla todella uskollinen puolueen soturi, jotta tämän voi itselleen perustella.
Viis sitten siitä, että tämä maakuntamalli myös merkitsee esimerkiksi ympäristöhallinnon alasajoa, TE-toimen alasajon lopullista virallistamista, pelastustoimen ja työsuojeluvalvonnan karkaamista ties minne. Mutta ei niistä kai väliä, jos pitää valita pienempi paha ja tässä tapauksessa pienempi paha on maakuntien Keskusta kuin kaiken yksityistämistä ja myymistä valmisteleva Kokoomus. Sen ryöstön vastuuttomuudesta tässä lienee turha mainitakaan, miten kunnat tässä manööverissä tehdään virkaheitoiksi, kykenemättömiksi hoitamaan niille sälytettyjä tehtäviä, rosvotaan kuntayhtymien omaisuus ja valmistellaan kultaisia orsia keskustasatraapeille.
Tässä viherpunamullan valmistelumanööverissä, jossa tarkoituksena on jättää Kokoomus vaille kavereita, näköjään kaikki on kaupan. Vaikka kuinka olisi kansakuntamme kohtalonkysymys varmistaa, että kokoomus ei pääse muodostamaan seuraavaa hallitusta, ei pekkaroinnille ja sipilöinnillekään pidä tässä vaiheessa antaa löysää eteen.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2018
Anteeksi Socrates
Olen seurannut kuningaspeliä vaihtelevasti kolmekymmentäkuusi vuotta. -82 MM-kisoja seurasin lähinnä jonkun ennakkopuffin: Augusto Palacios, Kevin Keegan perusteella, teevee kun ei vielä ollut saavuttanut meitä. Koulupeleissä, niissä joissa olin kunujaon yleensä kahden viimeisen joukossa eli oikea pakki, kaikki halusivat olla Paolo Rossi ja loput Tardelli mutta minä jossakin lukemassa pussihukkahavainnoista, esi-ihmisistä tai Mongolian ilmastosta. Isäni kanssa myös pelailin Stigan vähemmän tunnettua laatutuotetta eli pöytäfutispeliä, tosin lattialla. Liekö noista Stiga-sessioista isin kanssa poikinut skolioosini, mene ja tiedä. Isäni ryyditti pelejä legendoilla: Cruyff, Eusebio, Best, Beckenbauer, Müller.
Ensimmäinen intensiivikauteni 83-noin-92 sisälti paljon legendoja: Maradona, van Bastenin maaginen maali, Tanska, Roger Milla, Platini, joka syötti maalit itselleen, hämähäkkimäinen Dasajev ja niin edelleen. Schillachin tuijotus. 90-luvun opiskelu(elämä)aikoina seuraamiseni rajoittui pitkälti MM- ja EM-turnauksiin ja Mestareiden liigan finaaleihin. Muistan Baggion rankkarin ja suurenmoisen Ajaxin.
Opiskeluja jo haudattuani, nuorena hortoilevana maisterismiehenä tutustuin ensin Viva Footballin ja sittemmin Pro Evolution Socceriin. R. Corlos, Moldani ja Seabass Takatsuka takasivat sen, että ajanhukka oli taattu noin 5 vuoden ajan, 1999-2004. Joskus sentään hakeuduin pleikkarifutiksen parista ihmisten pariin, pelaamaan pleikkarifutista. Vain pariutumisviesti ja sen taustavaikuttimena väijynyt tiedostamaton biologinen kello pelastivat, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli toista kuningaspelin seuraamiseni kulta-aikaa. Omaa joukkuetta minulla ei varsinaisesti tähän saakka ollut. Ilvestä olin sympannut aina hienona eläimenä, HJK:n peleissä olin joskus käynyt, ja muistan aina isäni kanssa näkemäni 80-luvun MM-karsinnat. Harva muistaa, että Suomi ilman kahta epäilyttävästi hylättyä maalia olisi päässyt Meksikon kisoihin. Minä muistan. Aikana ennen huuhkajia: Erkka Petäjä, Jykke Nieminen ja Huttunenolavi. Parman kanssa hengasin nyrkkifutisaikoinani, siellä kun puolustus oli valmiiksi kunnossa: Buffon, Thuram ja Cannavaro.
Ensimmäinen intensiivikauteni 83-noin-92 sisälti paljon legendoja: Maradona, van Bastenin maaginen maali, Tanska, Roger Milla, Platini, joka syötti maalit itselleen, hämähäkkimäinen Dasajev ja niin edelleen. Schillachin tuijotus. 90-luvun opiskelu(elämä)aikoina seuraamiseni rajoittui pitkälti MM- ja EM-turnauksiin ja Mestareiden liigan finaaleihin. Muistan Baggion rankkarin ja suurenmoisen Ajaxin.
Opiskeluja jo haudattuani, nuorena hortoilevana maisterismiehenä tutustuin ensin Viva Footballin ja sittemmin Pro Evolution Socceriin. R. Corlos, Moldani ja Seabass Takatsuka takasivat sen, että ajanhukka oli taattu noin 5 vuoden ajan, 1999-2004. Joskus sentään hakeuduin pleikkarifutiksen parista ihmisten pariin, pelaamaan pleikkarifutista. Vain pariutumisviesti ja sen taustavaikuttimena väijynyt tiedostamaton biologinen kello pelastivat, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli toista kuningaspelin seuraamiseni kulta-aikaa. Omaa joukkuetta minulla ei varsinaisesti tähän saakka ollut. Ilvestä olin sympannut aina hienona eläimenä, HJK:n peleissä olin joskus käynyt, ja muistan aina isäni kanssa näkemäni 80-luvun MM-karsinnat. Harva muistaa, että Suomi ilman kahta epäilyttävästi hylättyä maalia olisi päässyt Meksikon kisoihin. Minä muistan. Aikana ennen huuhkajia: Erkka Petäjä, Jykke Nieminen ja Huttunenolavi. Parman kanssa hengasin nyrkkifutisaikoinani, siellä kun puolustus oli valmiiksi kunnossa: Buffon, Thuram ja Cannavaro.
Saattaessani lapsuudenystävääni alttarille syksyllä 2003 Lontoon liepeillä, olin juuri lukenut Nick Hornbyn kirjan "Hornankattila", joka herätti orastavaa mielenkiintoa Arsenaliin. Englannista minulla ei ollutkaan aiemmin ollut suosikkijoukkuetta, Aston Villa vähän Turun Vanulta kuulostavana oli herättänyt minussa jonkinsorttista epäuskoisen hilpeyden sekaista sympatiaa. En saanut lippua viimeisiä aikojaan viettävälle Highburylle. Lehti-ilmoituksesta keksin West Hamin, ja suuntasin metrolla Upton Parkille. Sen verran tiesin futiskulttuurista, että olin osannut etukäteen naamioitua kannattajaksi, ja syntyperäistä oikeaoppisempaa englantia puhuvana onnistuin ruikuttamaan itselleni lipun kotikatsomoon. Rest is history, kuten sanotaan. Osloon muuttaessani ensimmäinen selvittämäni asia oli se, mistä saisin sosiaalista elämää. Sellaiseksi jäivät lauantai-illan pelit keskustaklubilla oslolaisten hammersien kanssa.
En ole jättänyt jalkapalloa, vaikka oma flirttailuni kouluajan kunuajan pahnanpohjimmaisesta ensin itseni omatekoiseksi Töölön Gerd Mülleristä Munkkivuoren Inzaghista Kannelmäen Tiganaan jäikin polveni muistuttaessani että olen 40-vuotias. Vähän Litmasta vanhempana, mutta kehtasin sentään häntä nuorempana päästää irti, tunnustaen että pelit on pelattu. Pariutumisviettini tulosta kuitenkin on, että nyt käytän suhteellisen rajallisen metimeni kuntojuoksuun, jota varten polveani futikselta säästin, ja Mahlerin kuuntelemiseen. Jascha Horenstein-West Ham 10-0. Yleensä lapsien nukutukselta vapaudun katsomaan matsia jossakin puoliajan tietämillä.
Palaan ehkä taas aktiivisemmin seuraamaan kuningaspeliä jossain 2026 MM-kisojen tietämillä. Tai viimeistään 2034. Jos polveni lopullisesti on vienyt tekonivelkirurgian jonotuslistalle, mutta jos orastava silmänpohjarappeuma ei ole tuossa vaiheessa jo pakottanut keskittymään enemmän siihen Mahlerin kuuntelemiseen.
Ehkä kuitenkin historia kultaa muistot, mutta vaikka toki urheilulla oli subjektiivisesti suurempi kulttuurinen merkitys, niin eivät Zico ja Socrates olisi koskaan antaneet anteeksi sitä että naputtelen tämän kesken Brasilia-Sveitsi -pelin toisen jakson. Eivät ole Gabriel Jesus ja Neymar Bebeto ja Romario. Eikä Casemiro ole Falcao. Anteeksi Socrates.
perjantai 1. kesäkuuta 2018
Sallitut ja kielletyt uskomukselliset silmälasit
Ulkoministeri Timo Soini (sin.(PS), room. kat.) oli virkamatkallaan osallistuessaan Elämä ensin -mielenosoitukseen hermostuttanut Soinin varmaankin tarkoittamat "fillarikommunistit". Ja hermostuivathan he toki aiheesta: jos ei valtiosihteerin kuvatwiittaus ulkoministerin kanssa ole julkinen irtiotto valtion virallisesta, naisten ihmisoikeuksia kunnoittavasta linjasta, niin mitä se sitten on? Lisäksi tässä on kummastuttanut hallitustovereiden vain näön vuoksi tapahtuva ulkoministerin harjaaminen.
Ulkoministeri edustaa Suomea maailmalla, ja siinä tehtävässä ei ole mahdollisuuksia henkilökohtaisiin irtiottoihin. Soini tietenkin tietää että hänellä on kuitenkin tähän varaa, sillä Kepu ja Kokoomus haluavat vielä maakuntasotensa maaliin, ja sulkevat silmänsä tämän epäpyhän lehmänkaupan takuumiesten törttöilyille, kuten uuninpankkopoika Saku Timonen onkin huomauttanut, ja kyllä hän kehtaa.
Pääministeri Juha Sipilä - itsekin uskovainen mies - antoi eilen hallituksen esityksen "ministerin juhlallisesta valasta ja vakuutuksesta", joka valtioneuvostoon valittujen olisi esityksen mukaan määrä antaa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen. Tämä myös alkoi hiertämään tätä samaa porukkaa - jota Sipilä ei kuitenkaan nimitä fillarikommunisteiksi - siinä määrin että joitakin tässä häiritsee enemmän se, että Sipilä vaatii jumalan nimeen vannomista kuin se, että Sipilä on jo rikkonut julkisesti antamansa valan, jossa sanotaan paljon muutakin. Siinä sanottiin myös mm. että "minä ministerin tehtävässäni noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi".
20-vuotiaana minua häiritsi armeijassa kirkosta eronneena kun kirkottomien sotilasvalan korvaavassa juhlallisessa vakuutuksessakin vannottiin jumalan nimeen "Ja Jumala minua siinä auttakoon". Katsoin, että tämä vakuutus ei sido minua. Tuosta on kuitenkin jo 27 vuotta, ja olen päässyt siitä yli. Soisi myös fillarikommunistien pääsevän tuosta vaiheesta eteenpäin, ja näin sanoo 47-vuotias fillarikommunisti.
Vähän siis perspektiiviä, kiitos, jos julkinen kristinusko hiertää enemmän kuin kelvoton Sote-uudistus, joka vieläpä aiotaan toteuttaa petoksella julkinen lupaus pettäen ja perustuslakiin pyllyä pyyhkimällä.
Soinin viittaamat fillarikommunistit ovat usein ateisteja. Ehkä siihen hän viittaakin tällä sinänsä soikealla termillään, onhan kommunismi yksi ateismin ilmentymä. Nyt on tullut osoitettua, että fillarikommunistien ateismi on usein tunnustuksellista ihan siinä missä ulkoministerin (room. kat.) tai pääministerin (laest.), ja on muitakin maailmankatsomuksesta aiheutuvia sokeita pisteitä kuin soinilainen teekutsuliike ja sipiläläinen munjakavereidenrahat-lestadioismi.
Kuvassa oleva mies on fillarikommunisti (fil.)
Ulkoministeri edustaa Suomea maailmalla, ja siinä tehtävässä ei ole mahdollisuuksia henkilökohtaisiin irtiottoihin. Soini tietenkin tietää että hänellä on kuitenkin tähän varaa, sillä Kepu ja Kokoomus haluavat vielä maakuntasotensa maaliin, ja sulkevat silmänsä tämän epäpyhän lehmänkaupan takuumiesten törttöilyille, kuten uuninpankkopoika Saku Timonen onkin huomauttanut, ja kyllä hän kehtaa.
Pääministeri Juha Sipilä - itsekin uskovainen mies - antoi eilen hallituksen esityksen "ministerin juhlallisesta valasta ja vakuutuksesta", joka valtioneuvostoon valittujen olisi esityksen mukaan määrä antaa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen. Tämä myös alkoi hiertämään tätä samaa porukkaa - jota Sipilä ei kuitenkaan nimitä fillarikommunisteiksi - siinä määrin että joitakin tässä häiritsee enemmän se, että Sipilä vaatii jumalan nimeen vannomista kuin se, että Sipilä on jo rikkonut julkisesti antamansa valan, jossa sanotaan paljon muutakin. Siinä sanottiin myös mm. että "minä ministerin tehtävässäni noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi".
20-vuotiaana minua häiritsi armeijassa kirkosta eronneena kun kirkottomien sotilasvalan korvaavassa juhlallisessa vakuutuksessakin vannottiin jumalan nimeen "Ja Jumala minua siinä auttakoon". Katsoin, että tämä vakuutus ei sido minua. Tuosta on kuitenkin jo 27 vuotta, ja olen päässyt siitä yli. Soisi myös fillarikommunistien pääsevän tuosta vaiheesta eteenpäin, ja näin sanoo 47-vuotias fillarikommunisti.
Vähän siis perspektiiviä, kiitos, jos julkinen kristinusko hiertää enemmän kuin kelvoton Sote-uudistus, joka vieläpä aiotaan toteuttaa petoksella julkinen lupaus pettäen ja perustuslakiin pyllyä pyyhkimällä.
Soinin viittaamat fillarikommunistit ovat usein ateisteja. Ehkä siihen hän viittaakin tällä sinänsä soikealla termillään, onhan kommunismi yksi ateismin ilmentymä. Nyt on tullut osoitettua, että fillarikommunistien ateismi on usein tunnustuksellista ihan siinä missä ulkoministerin (room. kat.) tai pääministerin (laest.), ja on muitakin maailmankatsomuksesta aiheutuvia sokeita pisteitä kuin soinilainen teekutsuliike ja sipiläläinen munjakavereidenrahat-lestadioismi.
Kuvassa oleva mies on fillarikommunisti (fil.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)