Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Tämä on uusi versio noin 10 vuoden takaisesta, eli versio 2.0.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan. Myös pianosonaattien kaksi kokonaislevytystä ovat Uusi testamentti, jos Schnabel on se vanha.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.

Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistisin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin  siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.

Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.

Wilhelm Kempff: Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt sarjasta Annees de Pelerinage.
Kempff tunnettiin saksalaisen perusohjelmiston - Beethovenin, Bachin, Mozartin ja Schubertin - tulkkina; niinpä hänen Lisztinsä tarjoaakin yllätyksen. Se on taivaallisen tunnelmallista keinuntaa ja kolorismia, kaikkea muuta kuin sitä muurin murtamista mihin Liszt usein liitetään.

Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä, ehkä pääasiassa kuitenkin äänityssyistä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.

... paitsi että, pysäyttäkää painokoneet!

Zoltan Kocsis: Debussy: Images. 
Tähän pätevät pitkälti samat sanat kuin Zimermanin preludeihin. Taivaallista soittoa, jolle Philipsin erinomaiseksi tunnettu pianoäänitys tekee oikeutta. Briljanttina virtuoosina tunnettu Kocsis kykenee mitä herkullisimpaan kolorismiin, eikä soitossa ole sitä aivan pientä pisaraa ajoittaista aggressiivisuutta, jota on Zimermanilla. Luultavasti Images on kaikkein mestarillisin; ei tarvitse kuin kuunnella ensimmäisen sarjan viimeinen kappale "Mouvement", jonka päättävä kilinä on kuin Helinä-Keijun siivistä ravisevaa taikapölyä.

Apokryfimusiikinharrastamisen dualistinen ilo

Klikattuni vain pienimuotoisesti tunnetun sveitsiläiskapellimestari Peter Maagin levytystä Felix Mendelssohin toisesta sinfoniasta Youtubessa ja havaittuani että minua ennen vain kaksi muuta on kuunnellut teoksen, tunsin outoa ylpeyttä. Ylpeyttä omasta valveutuneisuudestani ja siitä, että olen kehittänyt teeseitse-harrastuneisuuteni niin pitkälle, että koko kahdeksan miljardin pallolla minun lisäkseni vain kaksi tosiaankin oli kuunnellut teoksen (enkä usko, että sitä cd-levyäkään kyllä nyt niin mahdottomasti olisi myyty).

Toisaalta olen pahoillani niiden kaikkien muiden puolesta. En pysty edes kuvittelemaan niitä kuulijamääriä, kuinka moni altistuu suoraan sanottuna sonnalle. Yhtäältä toivoisin, että mahdollisimman moni pääsisi osalliseksi Mendelssohnista, sillä uskon vilpittömästi heidän elämänsä siitä laadullisesti paranevan. Toisaalta röyhistän rintaani. En kuuntele tätä musiikkia siksi että sitä minulle joku olisi suositellut, sen paremmin soittolista kuin levylistakaan, eikä kyse ole myöskään nousukkuusyrityksestä ylempään porvariluokkaan. Olen itse sen löytänyt, ja siitä olen paitsi iloinen, myös hitusen pollea. Äitini myötävaikutti tosin ihan alkumetreillä ostamalla pari Mozart-älppyä, mutta oikeastaan me kasvoimme yhdessä asiaan.

Nyt se tuli sanottua. En harrasta omituista musiikkia tai Antti Tuiskua vähemmän tunnettuja muusikoita nostaakseni itseäni, mutta kyllä se tarjoaa omalle itselle rakennuspuita, jos ei muita niin ainakin se vahvistaa kuvaa omasta erikoisuudesta, jos ei sentään erinomaisuudesta.

Jos äänilevymusiikin harrastamista on vaikea ymmärtää kovin sosiaalisena puuhana, niin kyllä siinäkin on oma sosiaalisuuden lajinsa - mistä kerran ajattelin väitöskirjan tekemistä. Oman distinktion näyttäminen, jolloin levykokoelman käyttöarvo on yhtä kuin sen näyttöarvo, ja se määrää keräilijän paikan keräilyn kentällä. Yleisemminkin musiikin kentällä vallitsee itsensänäyttöarvon pääomalogiikka: konserteissa esitetään oma distinktio näyttäytymällä, ja äänilevymusiikissa se esitetään omaa levykokoelmaa esittämällä.