Lobattiinko Vihreät Tuomisen taakse?

Kun työnantajani, Suomen suurin terveydenhuollon organisaatio - jonka poliittinen ohjauselin eli valtuusto - valitsi HUS:ille uudeksi toimitusjohtajaksi Terveystalon johtavan ylilääkärin Juha Tuomisen, tämä ei kelvannut vasemmistolle, koska niin demarit kuin Vasemmistoliittokin pelkää hänen edistävän mahdollisessa, joskin yhä epätodennäköisemmältä näyttävässä SoTe-uudistuksessa yksityisen palveluntuotannon asemaa. Sinänsä tämän pelon luulisi olevan turha, jos kyseisiä vasemmistopuolueita on uskominen, sillä eihän tätä uudistusta edes tule, jos näitä puolueita on uskominen. Samaiset puolueet syyttävät Kokoomuksen ja Vihreiden edistävän yksityistämistä näiden kannattaessa Tuomista eikä vasemmistopuolueiden suosikkipoika Jari Petäjää, naisten- ja lastentautien linjanjohtajaa.

Kymmenisen vuotta Vihreissä ja seitsemisen vuotta HUS:issa toimineena satun kuitenkin tietämään, että rekrytoinnin voi tehdä hyvin tai toisella tavalla. Vihreät luottamushenkilöt haastattelivat molempia hakijoita ja kuulivat myös HUS:in henkilökuntaa, mukaan lukien Petäjän alaisia. Ei Petäjäkään ole vailla kytköksiä yksityiselle puolelle; näyttäkää minulle edes yksi lääkäri, joka ei yksityispuolelta laita itselleen lähetteitä julkiseen erikoissairaanhoitoon? Pahin Petäjän synti on kuitenkin hänen johtamisessaan. Petäjä johtaa pelolla norsunluutornista hajottamalla ja hallitsemalla. Hän on myös HUS:in nykyisen johdon suosikki, mikä ei ole mikään meriitti sinänsä, HUS:issa kun johtajilla on tapana suojella toisiaan ja peitellä toistensa puutteellisuuksia.

Olen itse työskennellyt muutaman vuoden Petäjän johtamalla toimialalla, ja meitä alaisia kiellettiin olemaan häneen yhteydessä, koska hän oli Jumalasta seuraava. Ihmiselle, joka on ollut suoraan yhteydessä ministereihin ja professoreihin ja puhutellut kädestä nykyistä presidenttiä, tähän on hyvin vaikea suhtautua muuten kuin osoituksena tanakasta napoleon-kompleksista, yhdistyneenä mahdollisimman suureen hierarkkisuuteen ja ihmisvihamielisyyteen. Tällainen on lastenlääkäri Petäjä, jolle luonteenomaista on repiä henkilöstöstä kaikki mahdollinen irti.

Petäjän persoonassa on samoja piirteitä kuin pitkäaikaisessa terveyspoliitikko Maija Anttilassa (SDP), joka on tässä valinnassa toiminut päämyrkynlevittäjänä. Toimiessaan Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa häntä pelkäsivät niin kuntalaiset kuin lautakuntalaisetkin, ja hän hankki itselleen rautarouvaotteellaan entisiä ystäviä. Anttila myös uhkasi allekirjoittanutta oikeustoimilla tehdessäni kerran muistiinpanoja keskustelustamme. Ehkä sitten Anttilan on helppo samastua toiseen samankaltaiseen, mene ja tiedä.

Anttila on syyttänyt Vihreitä siitä, että he ovat antaneet lobata itsensä. Jos henkilöstön kuuleminen valittavana olevan ehdokkaan johtamistavasta on lobbaamista, niin olkoon sitten niin. Sääli, että poliittisilta tavoitteeltaan kannattamani vasemmisto sortuu tällaiseen argumentointiin, jossa yksityistämistä kohtaan koettu ideologinen pelko saa sokeaksi ehdokkaan muille, paljon suuremmille puutteille, ja tämä sokeus halutaan peittää etsimällä rekrytoinnin perusteellisesti tehneistä Vihreistä virheitä. Taitavat vaalit lähestyä, mutta näin ei ainakaan rakenneta punavihreää yhteistyötä.

Onnea siis valinnasta Juha Tuomiselle, ja osanottoni naisten- ja lastentaudeille, jotka joutuvat katselemaan samaa naamaa jatkossakin.

Maija Anttilan Demokraattiin laittaman syytöskirjelmän voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Mikä on huonoa mainosta pyöräilijöille?

Kun Helsingissä aiotaan aloittaa pyöräilijöille suunnattu kampanja Liikenne on yhteispeliä jonka tavoitteena on parantaa pyöräilijöiden liikennesääntöjen tuntemusta, jokunen tuntemani pyöräilijä, jotka ovat tästä liikennemuodostaan tehneet politiikkaa, kokivat tämän kampanjan vittuiluksi. Ei se ole vittuilua. 

Minä olen juuri niitä, jotka ovat huono mainos pyöräilijöille, olenhan viimeksi kerrannut liikennesääntöjä koulun kansalaistaidon tunnilla. Olen silti selvinnyt ohjenuoranani välttää vaikeuksia. Olen myös katsonut, että henkikultani on liian kallis jotta tekisin itsestäni autokeskeisen liikennejärjestelmän marttyyrin. Varmaankaan tätä liikennesääntöjen osaamattomuutta ei pitäisi mainostaa, mutta ajokortittomana olen pelannut varovaisuusperiaatteella. 

Minua huonompaa mainosta ja vaarallisempia kuitenkin ovat 40 km/h sinkoilevat kalsaripyöräilijät. Heitä on. Koko ikänsä Stadissa pyöräillyt 68-vuotias isäni ja myöskin ajokortiton hyvä ystäväni - jolle pyöräily on paitsi ympärivuotinen liikennemuoto ja myös liikuntamuoto - ovat kertoneet näistä pelago-ohjuksista kauhutarinoita, Lasse Lehtisen ja Harry Bogomoloffin toisintoina. 

Isäni saattaisi jopa äänestää Lassea, mutta minussa ei ole näiden äijien kanssa muuta yhteistä kuin lycraohjusten pelko. Itse havahduin tähän ilmiöön pyöräillessäni alkukesästä 3 viikkoa Stadissa. Viimeksi pyöräilin enemmän siellä 2010, ja sunnuntaipyöräilijä koki tässä 8 vuodessa pyöräilykulttuurin muuttuneen vaaralliseen suuntaan. Ymmärsin myös, mihin baanoja tarvitaan: lycraohjukset halutaan ohjata niille, jotteivät olisi muille vaaraksi. On siis katsottu, että parempi on kaataa puut kuin jalankulkijat ja sunnuntaipyöräilijät. Vaaraksi nimittäin on myös sellainen jääräpäinen periaatteellisuus, jonka mukaan nyt on kaksipyöräisten soijamoottoreiden vuoro kaahailla, kun audit ovat saaneet kaahailla jo liian pitkään. 

Hesarin jutun tästä kampanjasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.