Miksi politiikassa äänestetään itsensä kaltaisia?

Toimiessani Vihreissä osallistuin puoluekokoukseen kolmasti. Ensimmäisellä kerralla puolueelle valittiin varapuheenjohtajia. Ennen äänestystä Helsingin Vihreiden toiminnanjohtaja Olli Aalto kiersi lobbaamassa omiaan, eli helsinkiläisiä edustajia, että rivit pysyisivät taatusti suorina. Hän teki selväksi, että meidän piti äänestää helsinkiläisiä ehdokkaita, joita olikin ehdolla varapuheenjohtajaksi kokonaista kolme kappaletta. 

Pidin tätä aivan ääliömäisenä ideana. Jos puolueen halutaan saavuttavan mahdollisimman hyvin omat päämääränsä, sen kannattaa silloin maksimoida kannatuksensa. Ja puolue voi maksimoida kannatuksensa vain silloin, jos se on valtakunnallinen puolue. Vihreät oli varsinkin vielä tuolloin aivan liiaksi helsinkikeskeinen tai ainakin yliopistokaupunkikeskeinen, että jo tuo ehkäisi joillakin äänestämistä, Kehä kolmosen raja. Tarvitseeko tuota asetelmaa sitten vielä erikseen lähteä vahvistamaan noin typerällä äänestyskäyttäytymisellä? Pidin pääni, ja äänestin yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä ehdokasta.

Jos siis puolueiden halutaan mahdollisimman tehokkaasti parantavan maailmaa, silloin se maailma kannattaa saada mukaan siihen maailmanparannustyöhön mahdollisimman kattavasti. Eikä se tapahdu siten, että Kallion kupla äänestää toisiaan. Siksi Helsingin Vihreät ovat jo kahdesti veikanneet väärää hevosta kunnallisvaaleissa ja asettaneet pormestariehdokkaakseen sellaisen ehdokkaan, jonka erinomaisuuteen harva uskoo Kallion ulkopuolella. Ja Kokoomus kiitti.

Ollakseni rehellinen Vihreitä kohtaan, samaan omanapakeskeisyyteen, ei tälle kyvyttömyydelle ajatella taktisesti ja strategisesti omaa nenäänsä pidemmälle olla immuuneja muissakaan puolueissa. Nyt kun Vasemmistoliitolla on tuhannen taalan paikka surffata loistavasti menneen EU-vaalin jälkiaallokossa valitessaan käsittämättömän suositulle Li Anderssonille seuraajaa, tällöin valinta kannattaa tehdä sen perusteella, kenen puheenjohtajakandidaatin uskoo tuovan puolueelle eniten uusia ääniä sen lisäksi, että puheenjohtajaehdokas pitää omat ydinkannattajat Vasemmistolla siten, etteivät he vahingossakaan lipsahda Vihreille tai demareille. Silloin ei ole oleellista, tuleeko ehdokas Uudeltamaalta, Turunmaalta, Savonmaalta vai Keminmaalta.

Toivoisin siis poliittisille piirijärjestöille ja näiden jäsenille kykyä ajatella omaa siltarumpua pidemmälle. 

Jaettu luontokokemus, köyhempi luontokokemus?

 Opiskelin 2018-2019 luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ja tämä syvensi omaa luontosuhdettani ja antoi luontoharrastukselleni lisää sisältöä. Olen vetänyt joitakin sieni- ja yrttiretkiä, mutta siltikin minusta on pääasiassa tullut oman itseni luonto- ja ympäristöneuvoja, oman elämäni eräopas. Yhtäältä olen iloinen yhä useamman löytäessä luonnossa ulkoilun riemut, toisaalta en haluaisi jakaa omia paikkojani. Ne ikään kuin ovat omia salaisuuksiani, joiden en halua kuluvan käytöstä ja joiden rauha vähenisi ulkoilijoiden määrän lisääntyessä.

Osallistuin alkukesästä tutkimukseen, jossa kiersin itselleni merkityksellistä luontokohdetta - tässä tapauksessa Keskuspuiston lounaisinta nurkkaa, Laaksoa - tutkijan kanssa. Tutkijan kysellessä minulta kysymyksiä liikkuessamme Keskuspuistossa huomasin, että oma luonnossa liikkumisen nautintoni pieneni, ikään kuin luonto olisi kakku, josta riittäisi vähemmän jaettavaa siitä nauttijoita ollessa enemmän. Kuitenkin läheisen ystävän kanssa voin jakaa luontosuhdettani, ja järjestäessäni kansanjuhlia oma luontosuhteeni syvenee, joten kyse ei ole ihan puhtaasti erakkomaisesta suhteesta luontoon.

Luultavasti kyse on siitä, että yrittäessäni vastata tutkijan kysymyksiin en kykene keskittymään luonnosta saamieni elähdyttävien aistimusten vastaanottamiseen yhtä täyteläisesti kuin jos olisin paikalla yksin tai hyvän ystävän kanssa. Tutkijassa vika ei ole, sillä tutkija oli hyvin vastaanottavainen ja myötämielinen kuuntelemaan kokemuksiani ja olemaan johdateltavanani. Ikään kuin pinnistelyni oman kokemukseni sanallistamiseksi ja järkeistämiseksi tukkisi vastaanottokanavani. 

Kyse lienee sukulaisilmiöstä perhejuhlien valokuvaamiselle: kun keskittyy dokumentoimaan perhejuhlia, katsoen niitä tähtäimen läpi, menettää itse paljon. Kannattaa keskittyä elämään hetkessä ja dokumentoida ja sanallistaa vähemmän. 

Pystyn kyllä haistamaan sienet, mutta siltikin löydän sieniä paljon enemmän, jos käytettävissäni on näkö- ja kuuloaistin antamaa lisäinformaatiota. Sienet eivät ehkä puhu, mutta minä kuulen ne. Siksi minua niin harmittaakin metsään kantautuva rakennustyömaan kalke tai liikenteen melu, sillä se pakottaa minut laittamaan vastamelukuulokkeet korville ja estää minua kuulemasta paitsi linnunlaulua ja haavanlehtien havinaa, myös sieniä. 

Unohdettuja näkökulmia kaupunkiluontoon

Rakentamisen ja asukasluvun kasvusta johtuvista haitoista luonnolle unohtuu yleensä ainakin kaksi: rakentamisen aiheuttama melusaasta ja ihmisten ympärilleen levittämä roska, jota tulee paitsi rakennustyömailta mutta ihan "normaalistakin" elämisestä. 

Kotiseudullani Porvoon Kevätkummussa lähiön ympäristö on ollut jatkuvakestoista rakennustyömaata "ekotehokkaiden" Toukovuoren, Skaftkärrin ja Kevätlaakson rakennusprojektien takia. Nämä rakennustyömaat toteutetaan alue, tai oikeastaan alueen sirpale kerrallaan, ja viimeisin eli Kevätlaakso hartiapankkiperiaatteella. Tämän seurauksena alueen ympäristöön leviää roskia, etupäässä styroksia ja muovia ikään kuin luonnonlakina, sillä rakentajat ja/tai rakennuttajat eivät osaa peittää rakennustyömaitaan. Tuuli kuljettaa, ja näitä muovijätteitä löytyy alueen puroista ja ojista aivan samaan tapaan kuin Valkovuokontietä rakennettaessa reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin säännönmukaisesti työmatkoja Pihlajatietä pitkin pyöräillessäni poimin Pihlajatien toiselle puolelle, Joonaanmäelle lentäneitä roskia. 

Ei roskaaminen kuitenkaan rakennusroskiin pysähdy. Maastosta löytyy ihmeellistä asiaa, pesukoneista sohviin, polkupyöriin ja kirjoihin, kun on se niin helppo ulkoistaa omat roskansa ja ongelmansa toisten niskoille. Eivät ne roskat kuitenkaan itsestään maastoon päädy, vaan ihmiset ne sinne kantavat. Mitä enemmän rakennetaan, sitä enemmän ihmisiä, jolloin herää epäilys rakentamisen ja roskien välisestä syy-yhteydestä.

Ihmisasutuksesta koituu muunkinlaista saastaa kuin roska. Taloista ja katuvaloista kajastavasta valosaastasta eivät lepakot ja yöperhoset kiitä. Lisäksi varsinkin rakennusvaiheessa kuuluu monenlaista kilkatusta ja kalkatusta, porausta, sahaamista ja vasarointia, joka varsinkin silloin kun rakennustyömaa rajautuu asumattomaan luontoon kantautuu helposti useankin kilometrin päähän. Muutettuani 2016 Kevätkumpuun en muista montaa kertaa Humlan reitistöillä tai metsissä olleen hiljaista. Jos kaupunkimetsissä haluaa nauttia hiljaisuudesta (ja lintujenlaulusta), on pakko käyttää vastamelukuulokkeita, jotka kyllä valitettavasti leikkaavat suuren osan lintukonsertista pois.  

Kaupunkiluonto aiheuttaa hyvinvoinnin lisäksi myös ahdistusta. Viimeksi Humlassa käydessäni kuulin kolinaa, jonka syyksi haastattelemani kaivinkoneenkuljettaja paljasti varautumisen kymmenien vuosien aikaiseen ikuisuusprojektiin eli Saaristotiehen, jonka toteuttaminen tulisi pirstomaan Porvoonkorven kahtia.