Vendla 100 vuotta

Mummoni, isänäitini Vendla Auroora Perukangas olisi tänään täyttänyt 100 vuotta. Vendla menehtyi nopeasti 77-vuotiaana häneltä löydettyyn syöpään. Hän ei koskaan valitellut vaivojaan; hän kärsi vuosikymmenten ajan nivelreumasta, ja kun hän elämänsä ensimmäisen kerran lähti sairaalaan, hän ei sieltä enää palannut. Ensimmäisen viikon hän jaksoi pitää jöötä sairaalahuoneessaan Peijaksessa ja tupakoida mistään piittaamatta sairaalasängyssään, mutta toiselle viikolle päästyään loputkin vielä harmaantumattomat hiukset olivat harmaantuneet, ja toisen sairaalaviikon lopulla hän kuoli, kesällä 2002. Kun kävin isini, hänen poikansa Jorman kanssa sopimassa Myyrmäen kirkkoherranvirastossa Vendlan hautaamiseen liittyvistä asioista, tunsin, että Jorma kaipasi piristystä. Vein hänet kadun toiselle puolelle Louhelan Kultakaivos-ravintolaan, hain tuopin ja päräytin karaokesta Kisu Jernströmin tunnetuksi tekemän Juustossa löytyy.

Vendla oli unohtumaton, täysin kuvia kumartamaton ja suorastaan piikkisuora henkilö, eikä minulla kulu päivääkään, ettei jokin hänen lohkaisunsa muistuisi mieleeni. Tässä muutamia Vendlan unohtumattomimpia, parhaita paloja:

Kun isini Jorma ensimmäisen kerran uskaltautui tuomaan kihlattunsa, äitini Hilkka Lisbeth Malinon ei ihan edes näytille, vaan ajamaan hänet Miekkatielle odottelemaan postilaatikon kohdalle pysäköityyn Austin A40:een, Vendla näki ikkunastaan, että autossa istuu tyttö. Vendla, joka saattoi olla tottumattomalle pelottava hahmo omaan aikakauteensa nähden pitkänä (175 cm) ja pistäväkatseisena naisena, hyökkäsi kuulustelemaan tulevaa äitiäni. 

- Mikäs tyttö se täällä oikein on?
- No Hilu vaan.
- Mikä Hilu?
- Malinon Hilu.
- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?
- Niilo Malinon.
- No et sinä minkään näköinenkään ole.

Luulot pois, mutta pian Hilu ja Vendla olivat jo kavereita. 

Vendla oli elämässään naimisissa kahdesti. Ensin Martti Alestalon kanssa, josta ero tuli isini ollessa vielä vauva. Vendla otti hetkeksi tyttönimensä Leivo, mutta tapasi sitten lukutaidottoman, alkoholisoituneen verhoilijan Toivo Perukankaan, joka rakensi perheelle mökin ilman vesijohtoa ja perustuksia, ja sähköthän tulivat Öljylamppukyläksi kutsuttuun Kannistoon vasta 60-luvun lopulla. 

Yksin mökissään vuodesta 1968, pian Topi-miehenrähjänsä kuoleman jälkeen elänyt Vendla tapasi viettää joulut poikansa Jorman perheen luona. Kerran - olisinko ollut 4 tai 5, eli sen on täytynyt olla joskus 70-luvun puolivälissä - jouluaattoaamuna ovikello soi, ja Vendla meni avaamaan. Oven takana oli nuoria, herttaisenoloisia naisia 2 kpl, joista toinen aloitti herttaisella nuotilla: "Hyvää päivää, te varmasti ihmettelette..."

Minä en ihmettele mitään!

täräytti Vendla. Tämä soveltuu motoksi Vendlalle, joka ei kumartanut tai ihmetellyt todellakaan mitään. Vendla opiskeli kansalaisopistossa espanjaa ja lauloi Kivistön kirkkokuorossa, ja hänen vanhanaikaisesti kiekuva nuottinsa kiiri kaikkien muiden ylitse.

Oltiin 1990-luvun alussa, luultavasti syksyssä 1991 tai alkuvuodessa 1992. Hilu-äitini oli mennyt naimisiin norjalaisen karaokerähjän, köyhän miehen auervaaran Rolfin kanssa, ja Rolf halusi päästä tärkeiden henkilöiden suosioon (mikä oli hänelle muutenkin ominainen toimintatapa; hän levylaulajaksi pyrkiessään yritti olla yhteyksissä esimerkiksi Reijo Taipaleeseen, Robiniin ja muihin oman aikansa kokeneisiin lavaleijoniin), ja kerran lähti ajamaan äitiäni Vendlan luo Kannistoon. Vendla yhdellä vilkaisulla näki Rolfin feikin lävitse ja lohkaisi tälle:

- Eiköhän se olisi parempi, että lähtisit takaisin sinne Lofooteille turskaa pyytämään.

Rolf kutistui silmissä Vendlan edessä, eikä hän enää toiste kehdannut mennä tätä tapaamaan. Rolf oli niin kokonaisvaltainen luuseri, että otti jopa äitini sukunimen, jotteivat velkojat löytäisi häntä. 

Näen nyt neljäsluokkalaisessa Elsassani paljon Vendlaa hänen suoruudessaan ja täydellisessä pelottomassa rehellisyydessään, minkä olenkin hänelle kertonut monia kertoja. Vendlaa kuvaa persoonana sekin, että hän alkoi omin päin lisäämään etunimeensä vanhempien sieltä hänen mielestään unohtaman d:n. D nosti hänet heti arvokaartiin, ja jos ei tätä tiennyt, Vendla kyllä korjasi asian hyvin painokkaasti. Tarpeeksi kauan kun hän uskoi olevansa Vendla, niin muutkin alkoivat uskomaan, ja lopulta hän alkoi saamaan postinsakin Vendlana.

Onnea Vendlalle sinne jonnekin! 

Vendla nuorna morsiamena.

Vendla 70-vuotispäivänään

    

Tämä mökki Miekkatie 28:ssa toimi Vendlan asumuksena yli 40 vuoden ajan.

Vendlan pöytä. 

    

Minä noin 14-vuotiaana Vendlan mökin edessä.

 Vendlan ainoa jälkikasvu, isini Jorma Perukangas.

Vendlan viimeinen leposija Pitäjän kirkolla. Nyt paikalla on jo pitkään ollut hautakivi.

Vaaliesitteeni

 

Kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä valta vaihtuu yleensä vaaleissa

Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista. 

Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.

Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea. 

Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.

Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.