Urheilujoukkueen ja seuran olemuksesta

Katsoin Urheilusanomat - entisen Veikkaaja -lehden - Englannin liigan sarjataulukkoa, jossa kolmanneksi ylimmän sarjatason kärkipäässä kummitteli jalkapallojoukkue nimeltään “MK Dons”. Mikä ihmeen Dons? Englannin liiga on, kiitos vakioveikkauksen, ylivoimaisesti seuratuin ulkomaalainen jalkapallosarja Suomessa, ja monet ovat seuranneet sitä kymmeniä vuosia, ja useilla suomalaisilla on myös sieltä valittu suosikkijoukkueensa. Jotkut kannattavat muodikkaasti suurjoukkueita, kuten Liverpoolia, Arsenalia, Chelseaa tai Manchester Unitedia, ja on niitäkin, jotka ovat seuranneet kymmeniä vuosia vaikkapa Ipswichiä, Evertonia tai Burnleytä. Ehkä joukkue on valinnut ihailijansa, kuten lemmikkieläimiä hankittaessa sanotaan; kissa tai koira valitsee ihmisensä, ei päinvastoin.

MK Donsin edeltäjä Wimbledon tuli tunnetuksi suomalaisissakin lauantai-illan jalkapallokatsomoissa 80 -luvun loppupuolella “hulluna joukkueena”, kun muun muassa Dennis Wisen, Vinnie Jonesin ja John Fashanun “tähdittämä” joukkue sensaatiomaisesti eteni Englannin FA -cupin loppuotteluun, jossa se kaikkien käsikirjoitusten vastaisesti voitti suomalaisten eniten kannattaman joukkueen, jo ennen Sami Hyypiän aikaa, Liverpoolin. Wimbledonin maine “hulluna” joukkueena henkilöityi juuri kolmeen edellämainittuun herraan, jotka ovat vähintäänkin yhtä tunnettuja kentän ulkopuolisista seikkailuistaan kuin siirroistaan vihreällä veralla. Wimbledon pelasi Englannin korkeimmalla sarjatasolla kymmenisen kautta, mutta sitten olivat rahat lopussa.

Lontoo on jalkapallokaupunki. Kaupungissa toimii useita kymmeniä jalkapallojoukkueita, ammattilaistasoillakin toistakymmentä. Wimbledonin - tai MK Donsin - esimerkki on monellakin tavalla valaiseva, mallikelpoinen ja varoittava laboratorionäyte monista piirteistä, joita voidaan liittää jalkapalloiluun. Wimbledonin esimerkki antaa meille useita opetuksia, joita valitettavasti ei oltu sisäistetty esimerkiksi FC Jokereissa, ja samaten AC Allianssin, ja jääkiekossa Espoon Bluesin vähäinen yleisönsuosio todistavat seuraavien opetusten ajankohtaisuuden ja universaaliuden.

Opetus numero yksi: jalkapallo perustuu seuratoimintaan.
Opetus numero kaksi: seuratoiminta perustuu taustayhteisöön
Opetus numero kolme: seuratoiminta on pitkäjänteistä työtä
Opetus numero neljä: taustayhteisön on oltava sitoutunut
Opetus numero viisi: sitoutumisen pitää olla tunnepohjaista
Opetus numero kuusi: aito sitoutuminen edellyttää paikallisia tai joitakin muita siteitä.
Opetus numero seitsemän: seura vs. joukkue
Opetus numero kahdeksan: joukkueen voi ostaa, muttei taustayhteisöä

Kaiken jalkapalloilun taustana on siis sitoutuminen. Katsojat, jotka tuovat lapsensakin katsomaan lauantai-illan ottelua, jopa ovat nimenneet jälkikasvunsa joukkueen innoittamina, jotka ostavat joukkueen väreillä koristettuja kaulahuiveja, paitoja, mukeja ja alushousuja, pitävät seuran hengissä.

On tärkeää tehdä ero joukkueen ja seuran välillä. Usein urheiluseurojen johtotehtävissä toimivat eivät ymmärrä tätä suhdetta. Kuten Chelsean esimerkki osoittaa, tai kuten Suomessa, Tampere Unitedin, kokonaisen joukkueen voi kyllä ostaa, mutta kannattajia ja sitä taustayhteisöä, josta kannattajat tulevat, ei voi. Kun seura on taustayhteisönsä kuva, jotakin pysyvää, joukkue on aksidenssi, ne pelaajat, jotka tällä hetkellä pukevat edustamansa seuran pelipaidan päälleen.

Taustayhteisö voi olla melkein mikä hyvänsä; kansallisvaltio, kaupunki, kaupunginosa, kaupungin tietty sosiaalinen (uskonnollinen, etninen, yhteiskuntaluokka) kerrostuma, tehdas tai muu työpaikka tai kaveriporukka, joka tapauksessa kyse on yhteisöstä johon samastutaan, jonka koetaan ainakin osaltaan määrittävän omaa identiteettiä. Myös seura itsessään voi muodostaa sen yhteisön, mistä osoituksena on englantilainen jalkapallo, jonka fanittaminen on kansainvälistä siksi että jalkapallo on itsessään kansainvälistä liiketoimintaa. Serbialainen, itälontoolainen, norjalainen ja suomalainen West Ham -kannattaja ovat kaikki samaa perhettä, vaikka yhdistäviä tekijöitä ei sitten olisikaan muita kuin jalkapallo. Kansainväliselle fanille onkin hienoa seurata Arsenalin ranskalaispelaajia tai Barcan hollantilaisia, vaikka onkin ymmärrettävää, että paikalliskannattajat näkevät mielellään kylän omia poikia kentällä.

Jotta ymmärtäisi kunnolla seuran ja joukkueen eroa, on hyvä tarkastella eräitä tuttuja esimerkkejä. Helsingissä on ollut 70 -luvulta alkaen vaikeaa toisen jalkapallojoukkueen saada jalansijaa SM -liigassa, HJK:n lisäksi. Useita vuosia liigassa pelasi FinnPa, jonka viiteryhmänä tai ainakin rahoittajana toimi Finnair. FinnPan konkurssipesän toimintaa, sekä lähiöstä ponnistaneen PK-35:n, sitten jatkoi moniliikemies Harry Harkimon lanseeraama “FC Jokerit”, sillä ajatuksella että saataisiin edes osa niistä ihmisistä, jotka ovat tunnetasolla sitoutuneita katsomaan Jokereiden jääkiekko-otteluita, käymään myös jalkapallo-otteluissa.

Toinen viimeaikainen esimerkki on Vantaan AC Allianssi, joka perusti toimintansa edesmenneen Gösta Sundqvistin elämäntyölle, Johanneksen Dynamon toimintaa jatkaneelle ja laajentaneelle helsinkiläisyrittäjä Allianssille. Allianssikaan ei kannattanut helsinkiläisenä liigajoukkueena, ja se siirtyi Vantaan Myyrmäkeen.

Vantaalla on nyt hieno - Suomen hienoin - jalkapallostadion, muttei sitä käynyt katsomassa kukaan. Vantaalaiset eivät kokeneet seuraa omakseen, he eivät samastuneet siihen, koska vantaalaiset eivät samastu edes omaan taustaansa. Ei kukaan ole vantaalainen, vaan vantaalaiset ovat helsinkiläisiä, joilla ei ole varaa asua Helsingissä. Vaikka Jari Litmanen pelaisi Allianssissa, se ei tekisi siitä vantaalaista identiteettiä konstituoivaa tekijää. Tai kuten Britanniassa, jossa Wigan pelasi Valioliigassa tekohengitettynä puolityhjälle katsomolle, koska kaupunkilaisia kiinnosti vain rugby.

Toinen pääkaupunkiseudun satelliittikaupunki, Espoo, sai sekin oman joukkueensa - tosin jääkiekossa - SM -liigaan kaudeksi 92-93. Joukkue pelasi silloin Matinkylän pienessä hallissa, jossa kuuleman mukaan tuoksuivat hiki, makkara ja talkoohenki. Nykyisessä Länsiautoareenassa tuoksuvat korkeintaan Axe, samppanja ja kiillotettu nahka. Jussi Salonoja on suomalainen versio Roman Abramovitsista, upporikas nuorimies, jolla on mukava harrastus. Kuitenkaan espoolaiset eivät viitsi saapua Lexukseillaan ja Mersuillaan katsomaan otteluita, sillä jos ylipäätään on olemassa espoolaista identiteettiä, se jäi Matinkylään, koska Espoo on lähiö, ei kaupunki, riippumatta siitä kuinka monta kauppakeskusta sinne rakennetaan tai miksi sitä kutsutaan. Ja vaikka Salonoja ostaisi Selänteen, Koivun ja Lemieuxin, ei Bluesista tulisi espoolaisuutta nimittävä tekijä. Ainakin perinteen luominen, tässä tapauksessa ostaminen, on kivulias ja pitkällinen prosessi. Luultavasti Pussihukat ja Honka ovat menestyneet koripalloilussa juuri siksi, että ne ovat myyrmäkeläisiä ja tapiolalaisia, eivät leimallisesti vantaalaisia taikka espoolaisia.

Ajatelkaamme että 90 -luvun puolivälissä kuvitteellinen kotkalainen liikemies olisi ostanut Kiekko-Espoon, tilanteessa jossa sympaattinen lähiöjoukkue oli tosipaikan edessä. SM -liigan Matinkylän latohallille antama lisäaika oli käymässä umpeen, ja oli päästävä muualle pelaamaan. Kotka on perinteinen jalkapallo -ja koripallokaupunki, enkä usko, että kotkalaiset olisivat tulleet sankoin joukoin katsomaan Kotka Bluesin, o.s. Kiekko-Espoon pelejä, vaikka siellä olisivat pelanneet Gretzky ja Kurri, sillä kotkalainen urheiluyleisö on tunnettu kotiseutuhenkisyydestään. En tiedä Milton Keynesläisten kotiseutusidonnaisuudesta mitään, mutta esimerkki on analoginen.