maanantai 27. tammikuuta 2020

Levymusiikkiurani: snobista uusrahvaanomaiseksi

Aloitellessani konserttimusiikin äänilevykeräilyä kohta kolme ja puoli vuosikymmentä sitten, satsasin niihin nimiin, jotka tunnistin. Tällöin Herbert von Karajan oli aika varma nimi. Alettuani opiskelemaan aihepiiriä, aloin pian toimimaan itselleni tyypillisellä tavalla. Halusin erottautua siitä massasta, jotka tiesivät klasarista juuri Karajanin.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on puhunut distinktiosta. Distinktio, halu erottautua kyvyllä tehdä erotteluun perustuvia arvostelmia, on ominaista kulttuuriselle eliitille kun taas moukat pyrkivät vain epäonnistuneesti jäljittelemään eliiittiä. He lukevat Kirjavalioita ja kuuntelevat Andrea Bocellia, vaikka sinänsä on parempi lukea lyhennettyä Dostojevskia kuin ei mitään, ja Bocellikin on parempi kuin teeveen idoli-indeksit, puhumattakaan kuuroudesta musiikin suhteen.

Vaikka olenkin kai snobi, en nyt ihmisinä sinänsä ihaile snobeja. Karvoistaan vaan ei seeprakaan pääse. Olisi sekin yhdenlaista snobbailua, naamioitua muka vaatimattomammaksi kuin on.

Kapinointini on lopulta ollut aina aika kilttiä katederivallankumouksellisuutta, jossa miekkojen sijasta sanan säilät ovat saattaneet sinkoilla, mutta siltikin, jo lapsesta olen pyrkinyt tekemään erilaisuudestani vahvuuden jopa siinä määrin, että siitä on tullut itseään toteuttava ennuste. Olen erikoisuuden tavoittelija henkeen ja vereen, vaikka tämäkin harjoitus jää etupäässä intellektuaaliselle tasolle.

Takaisin musiikkiin ja musiikin kuluttamiseen. Nyt olen jo niin vanha, ja vanhalla on oikeus olla hedonisti, että voin jo suosiolla keräillä Claudio Abbadon, Bernard Haitinkin tai Krystian Zimermanin levytyksiä. Otto Klempererit, Bruno Walterit ja Edwin Fischerit on jo ostettu, puhumattakaan kuriositeeteista: Hermann Scherchenistä, Hans Knappertsbuschista tai Wanda Landowskasta.

Ensimmäisessä keräilyni ahmimisvaiheessa haalin vaihtoehtoisia, peruskuluttajalle tuntemattomampien esittäjien levytyksiä: Klempereriä, Lipattia, Szelliä, Kathleen Ferrieriä tai Bruno Walteria. Halusin myös paitsi tuntea historian, ehkä myös olla hieman historiatietoinen: Furtwängler, Toscanini, Casals, Barere, Kreisler.

Nuorena jälkikokoomuslaisena, joka oli hylännyt korkeintaan himmeänä kajastelevan juppiuran, kavahdin Naxos-levytyksiä. Periaatteessa minua viehätti niiden tapa nostaa musiikki esille esittäjän sijaan; esittäjän sijasta musiikin kultti. Erottelukykyni oli saavuttanut huippunsa laatiessani Mahlerin sinfonioiden levytyksistä blogin, ja nostaessani jalustalle Horensteinin ja Mengelbergin, ja toki aina perusohjelmistosta aina mahtui uusia, hyviä versioita, kuten Kempe. Silloin tosin aloin jo luisua kaltevalle pinnalle ja menettää pelin. En enää ollut tinkimätön omassa historiatietoisuudessani kun kotiini alkoi löytymään elossaolevien kapellimestarien levytyksiä, kuten Wand tai Skrowaczewski. Heidät sentään pelastaa heidän tietynlainen marginaalisuutensa, joka edelleenkin tuottaa harrastajalleen distinktiota.



Jos ohjelmisto oli minulle hieman vieraampaa - sanotaan vaikka Prokofievia, saatoin hakea suosituksia äänilevyopuksista, kuten Penguin Guidesta. Sen sijaan omassa kantaohjelmistossani jo lähtökohtaisesti viisaitten miesten suositukset Beethovenista, Brahmsista ja Mahlerista olivat tuomittuja menemään väärin. Siksi en olekaan voinut hankkia Brahmsin musiikista Abbadon levytyksiä, vaan Sanderlingin.

Kun aloitin cd-kokoelmani vakavan kartuttamisen kohta 30 vuotta sitten, tuolloin varhaisen stereokauden levytykset - Klemperer ja Walter - olivat 30 vuotta vanhoja, siis klassikoita. Nyt Abbadoakin sopii ostaa, sillä nyt digitaalisen kauden varhaiset levytykset ovat 30 vuotta vanhoja. Siis uudempia klassikoita. Ehkä levytyksen nousemiseen klassikoksi vaaditaan 30 tai edes 25 vuotta.

Toki en ole aivan ryhtynyt uusrahvaanomaiseksi, onhan aikomukseni Riccardo Chaillyn sijasta hankkia Bruckner-levytyksiä Kurt Eichhornilta, Remy Ballot'lta ja Hermann Abendrothilta mutta mahdollisesti myös Naxos-mies Georg Tintneriltä.

Tämä kaikki oli johdantoa sille, että ovat ne Claudio Abbadon Brahmsit loistavia. Nyt voin sen myöntää, noin kymmenen kokonaislevytyksen ja 28 Penguin Guide -vuoteni jälkeen.




torstai 16. tammikuuta 2020

Populistit, porvareiden hyödyllisiä idiootteja

Jotkut ovat ilkamoineet sosiaalisessa mediassa jakamalla tällaista kuvaa.

Kysyisin, haluavatko nämä tämän kuvan jakajat kehnosti valmisteltuja lakeja, sellaisia kuin aktiivimalli, jolle ei ehditty tekemään - tai haluttu tehdä - kunnollista vaikutusarviointia. Ei ehditty, tai haluttu, koska kunnollisten avustajien sijaan kuunneltiin EK:n lobbareita.

Mitä vähemmän ministerien tukena on avustajia, sitä enemmän he ovat lobbaajien armoilla. Ja tämä taas tarkoittaa sitä, että yhä pahemmin ne, joiden pitäisi tulla kuulluiksi ja joiden tilannetta lainsäädännöllisin keinoin pitäisi parantaa, jäävät jalkoihin tai peräti unohdetuiksi. Nimittäin päätöksentekoon liittyy sellainen paradoksi, että ne, jotka ovat jo muutenkin saaneet etunsa ajettua, huolehtivat vastedeskin, että niitä kuunnellaan. Siis nämä Autoliitot, MTK:t, Veronmaksajien keskusliitot, Suomen Yrittäjät ja Elinkeinoelämän keskusliitot.

Jos siis haluaa huonosti valmisteltuja lakeja, niin kaikin mokomin sitten vaan kauhistelemaan sitä, kuinka 11 miljoonaa humpsahtaa lakien valmistelutyöhön. Se on huomattavasti vähemmän kuin mitä esimerkiksi kunnat menettivät KiKy:n vaikutuksesta; pelkästään vuonna 2018 115 miljoonaa Kuntaliiton mukaan. Vaikka olisikin kapinoinut esivaltaa kohtaan haistattelemalla koulun matikantunneilla, niin nähnee, kumpi näistä summista on isompi.

Jos siis haluaa kiinnittää huomiota tällaiseen epäkohtaan kuin että lainvalmistelutyöhön satsataan 10% KiKy-sopimuksessa kunnilta leikatuista rahoista, samalla tulee halunneeksi yhteiskuntamme vähäväkisten, äänettömien, näkymättömien ja vähäosaisten polkemista ja heidän työntämistään vieläkin tukevammin marginaaliin. Tämä on taas sitä oman oksan tai peräti jalan sahaamista, mutta kai se on kansalaisoikeus näinä pölhöpopulismin aikoina, jolloin yhä useammalla oma ajattelu korvautuu vain meemien jakamisella.

Mutta tätähän viime hallituksen vakiintuneet porvaripuolueet juuri halusivatkin, tai siis heidän kuiskaajansa eli nämä lobbarit. Huomion kääntämistä täysin epäolennaisiin asioihin. Populistit ovat porvareiden hyödyllisiä idiootteja.

Jotta en pahoittaisi näiden idioottien mieltä, niin idiootti tarkoittaa henkilöä, joka ei Antiikin Kreikassa osallistunut päätöksentekoon ja yhteisten asioiden hoitamiseen. Antiikin merkityksessä idiootti voi olla monella muulla kentällä aivan pätevä toimija.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Tony Halmeen kaksi puolta

Hesarissa oli juttu rasismin valtavirtaistaneesta, lähiöiden päähän potkituille Tony Halmeesta, jonka kuolemasta on jo kulunut 10 vuotta. Samalla Halme tuli glorifioneeksi kostomentaliteetin, jossa päähän potkittu saa hyvityksen ryhtymällä päähän potkijaksi.
Tieni ovat sivunneet Halmeen kanssa joitakin kertoja. Olen nähnyt Halmeen molemmat puolet. Kävin muutamia kertoja katselemassa Tom Sjöbergin nyrkkeilyiltoja, joista nyrkkeilytaidoton showtappelija Halme teki komeita näytöksiä. Kerran hän sai elämänsä selkäsaunan entiseltä maailmanmestarilta, Iran Barkleyltä, joka juoksi Halmeen ympäri, eikä Halme jaksanut käsiään nostaa. Lukua laskettiin kahdeksan sijasta kymmeneen, ja niin hitaasti, että käytännössä desimaalitkin luettiin. Niin Halme saatiin voittajaksi, mitä hän muisteli omaelämäkerrassaan antaneensa sille "n:lle elämänsä löylytyksen".
Toiseen puoleen Halmeesta tutustuin pikkuisen henkilökohtaisesti. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa taidegalleriassa, jonka takahuoneeseen tuli kerran tv:n kuvausryhmä ja toimittaja Jani Halme sukunimikaimansa Tonyn kanssa. Tony Halme esittäytyi hyvin kohteliaasti koko nimellään ilman minkäänlaisia staran elkeitä, kätteli hyvin varovasti ja kysyi, saako hän istua, selvästi varoen ettei rikkoisi pientä jakkaraa. Onneksi kuvauksista ei tullut mitään: minun olisi virkani puolesta pitänyt opettaa häntä maalaamaan telkkarissa, tarkoituksena todistaa että karpaasillakin voisi olla herkkä puolensa (idea tähän oli ehkä tullut siitä, että vain vähän aiemmin raskaan sarjan painija Aleksander Karelin oli Hesarin kuukausiliitteen jutussa kertonut kirjoittavansa runoja).
Halme on erinomainen esimerkki siitä, miten samaan ihmiseen mahtuvat niin yin ja yang, visnu ja shiva. Valitettavasti nuo paremmat piirteet loppuvuosina taisivat hukkua sen tuhovoiman alle. Halme antoi yleisölle sen, mitä häneltä odotettiin, ja alkoi itsekin liiaksi uskomaan, että julkisuuskuva hänestä on hän itse. Itä-Helsingin Tonystä tuli vaalea, uhoa ja tuhoa uhkuva Viikinki.
Hesarin jutun Halmeesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.