Onko Puopolo puupää?

Omaa sosiaalista kuplaani - jos sellaisesta voi puhua, sillä on siinä useampi repeämä, mutta tässä tapauksessa sen feminististä fraktiota - on kuohututtanut viime aikoina Ivan Puopolo -niminen miesoletettu. Oletettu siksi, että en tunne häntä. Yleensä jätän oletetut olettamatta, ja annan kohteille itselleen suunvuoron, ei niin että väärin olisi sanottu koska tyyppi nyt oletetusti edustaa jotain ontologista luokkaa, mistä seuraa tietty epistemologinen positio. Paljoa tämän enempää en tunnekaan feminististä teoriaa kuin mitä nyt osaan joitakin termejä käyttää kai sen verran että sillä voisi saada väärässä nakkikioskissa turpaansa. Tiedän Julia Kristevankin, ja muistan sanojan äänensävyn ainakin silloin 90-luvulla lisäävän vibraattoa kun Luce Irigaray mainitaan.

Varmaankin teen tässä sosiaalisen itsemurhan, mutta minun mielestäni pitäisi kuunnella, mitä tällä tyypillä on sanottavaa, ja antaa hänen loistaa tai nolata itsensä omilla avuillaan ihan itse. Niinhän feministitkin toivovat, että heihin suhtauduttaisiin ensisijaisesti ihmisinä ja sitten vasta naisina. Ja humanistisessa tutkimuksessakin lienee valtavirtana tehdä objektista subjekti, antaa kohteen puhua omalla äänellään.

Minua on ohjattu tutustumaan koko kokonaisuuteen (ja oletettavasti vasta sitten muodostamaan oma käsitys tästä Puopolosta). No, niin minä ajattelinkin tehdä. Kuulin tästä Puopolosta ensi kerran vasta tällä viikolla. Ilmeisesti hän on jotain tehnyt, sillä olen törmännyt samaan nimeen sosiaalisessa kuplassani useita kertoja männäviikolla. Lähdin guuglaamaan.

Osoittautui, että kokonaiskuvan muodostaminen on mahdotonta, jos kyseessä on julkinen eläin enkä seuraa muuta mediavälitteistä todellisuutta kuin se joka suodattuu oman sosiaalisen kuplani kautta. Se kupla on punavihertävästi värittynyt, vaikka kuuluu esimerkiksi FB-kavereihini monenlaisia tunnustuksia ja tunnustuksettomuuksia. Lisäksi siinä kuplassa ovat yliedustettuina akateemisesti koulutetut, yhteiskuntatieteilijät ja humanistit, luontoihmiset, feministit, valkoihoiset, suomalaiset ja monenlaiset muutkin etuoikeutetut ryhmät, jollaisiin lukuisiin myös tämä Puupala myönsi kuuluvansa varmaankin siinä tuoreessa (2 päivää vanhassa) Hesarin jutussa, joka lienee ajankohtaistanut tämän heebon.

Googlaamisen perusteella tämä Ivan on toiminut useissa medioissa jo parisenkymmentä vuotta, teeveessä, radioissa ja Hesarissakin. No, teeveetä en katso, radionkuuntelun lopetin 20 vuotta sitten (ja kaupallisia radioita en ole koskaan kuunnellut, enkä tiedä, minkänimisiä radiokanavia on ollut ja miltä taajuudelta ne löytyvät sen jälkeen kun viimeksi kuuntelin Rinnakkaisohjelmaa). Olen kirjallinen eläin, jolle oikeastaan vain painettu sana on olemassa, muu on haihtuvaa ja amorfista, ja en pane painoarvoa oikein muulle sanomiselle kuin kirjalliselle aineistolle, sillä sellaista ei oikein ole olemassa kouriintuntuvana ja jälkipolville säästyvänä todistusaineistona, enkä oikein voi olla tässä puheaktiteorian mies kun niistä puheista ei ole havaintoa.

Luin sitten sen jutun. Siinä someaddiktiksi mainittu (tämä oli varmaan ironiaa, ihan kuin tämä olisi se synti, josta häntä syytetään) Puopolo vieraili feministisessä tapahtumassa. Odotin löytäväni kuvauksen siitä kuinka toksinen uros provosoituu kiroiluiltamissa, mutta eihän tämä nyt henrilaasasta ole, vaikka kun googlaa, Puopololtakin löytyy taustoja sosiologiasta. Niin kuin muuten minullakin! Eikä tämä tee ihmisestä mitään henrylaasasta, joka käyttää akateemista oppiarvoaan puoskarointiin. Enhän minäkään väitä itseäni filosofiksi, vaikka sitä luinkin kymmeniä opintoviikkoja. 90-luvulla. En enää muista, kuinka monta.

Metaironiaa varmaan oli sitten se, että Puopolo mainitsi osallistuvansa aktiivisesti somekeskusteluihin jopa siten, että tämä varmaankin täyttäisi trollaamisen tuntomerkit (tämä on varmaan sitten metaironiaa, keskustella ja väitellä tämän tyypin somekäyttäytymisestä) ja kun nyt  minä tästä kirjoitan, tämä on varmaan sitten niin kolmannen kertaluvun ironiaa että kompastuu modaliteetteihinsa. Minä tiedä, mitä ironia on. Mistä sen voi tällainen keski-ikäinen setäoletettu aspergeri erottaa. Se on jotain hipsterien harjoittamaa. Minä sentään tiedän rajoitukseni. Jyrki Lehtola tai Ruben Stiller eivät tiedä, vaan vieläkin kuvittelevat olevansa nuoria vihaisia miehiä sillei ironisella tavalla, mutta ilman oletettua etuliitettä.

En osaa mitenkään lukea tämän Hesarin jutun tai parin googlauksen perusteella Puopoloa toksiseksi, tahallaan feminismin väärinymmärtäväksi maskuliiniurokseksi. Varmaan hänellä oli omat ennakko-oletuksensa - vaikka sanoikin haluavansa olla avoimin mielin - mennessään feministikonferenssiin, mutta tämä ei ollut tieteellinen artikkeli, ja kuka tutkijakaan osaisi tehdä omat esioletuksensa näkyviksi? Puopolo ei edes väittänyt feministejä tosikoiksi. Ilmeisesti hänen rikoksensa oli se, että hän yhden kerran Hesarin jutussa erehtyi ottamaan pois liitteen "oletettu" etuliitteiden nais tai mies edestä, vaikka luulisi että on myös oikeita tasa-arvo-ongelmia, joihin kannattaisi keskittyä kuten sukupuolittuneet palkkaerot tai sukupuolittuneet lasten huoltajuuskäytännöt.

Vaikka olenkin yksinhuoltajaäidin poika, ja kyllä, myös sosiologiaa (joidenka sukupuolijakauma oli aloittavassa vuosikerrassani 34-6 naisoletettujen hyväksi; olen varmaankin toksinen kun oletan näin ihmisiä ryhmiin) lukenut, ja naisvaltaisilla aloilla, etupäässä naisten elättinä toiminut, niin kai sitten Puopolon tavoin syyllistyn sokeuteen taustaani kohtaan. Olenhan minäkin moninkertainen valtaeliittioletettu: keski-ikäinen, valkoinen eurooppalainen mies. Tosin minulla on kokemusta myös tekstinkäsittelijöihin, siivoojiin, sihteereihin ja keittiöapulaisiin kuulumisesta, mutta kai nekin sitten ovat etuoikeutettuja positioita, olla alipalkatuilla naisvaltaisilla aloilla, kun kaikilla ei ollenkaan töitä. Etuoikeus sekin kai on, olla kokemusasiantuntija siitä miten omalla palkallaan ei pärjää.

Sitä en voi mitenkään tietää, mitä hän ehkä on jossain radiossa möläyttänyt 20 vuotta sitten. Jos tässä Hesarin jutussa johonkin syyllistyttiin, niin näin keski-ikäisen näkökulmasta gonzoiluun. Sitäkin lajia olen lukenut paljon tarkoituksettomampaakin, etenkin Nyt-liitteessä. Siltikään en pysty tunnistamaan sitä että julkisesti alfaorhiksi (vai itsensä sellaiseksi nostama) nostettu Puopolo olisi provosoitunut feministitapahtumassa ainakaan siinä määrin että tällainen aspergerukkeli, jolla joskus on hankaluuksia intertekstuaalisten rivivälien kanssa, sen huomaisi. Luultavasti hän on minua fiksumpi miesihminen koska on osannut piilottaa sen mahdollisen toksisuuden osoittavan provosoitumisensa niin että vain intersektionaalinen feministi sen huomaa mutta entinen semioottinen modaliteettitutkija, joka jätti feminisminsä 90-luvulla lukematta, sitä ei havaitse. Vai ovatko kenties trigger warningit (onko tälle termille mitään suomennosta) feministien yksinoikeus?

Puopolon HS-jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Ja Savonlinja sammutti valot

Porvoolaisena, Helsingissä aika ajoin sukkuloivana ei niin huippuosaajana mutta kuitenkin, olen nauttinut Onnibus Oy:n lisääntyvän tarjonnan aikaansaamasta hintakilpailukyvystä, kun kuukausilipun hinta on romantanut 1/6 nettopalkastani 1/23 osaan nettopalkastani. Toki olisi pitänyt ymmärtää, että tällaisessa tarjouksessa on koira haudattuna. Tämä paljastuikin siinä vaiheessa kun koko toimialan romuksi kilpaillut Onnibus Oy kilpaili itsensä ulos markkinoilta, jotka se avasi.

Yksi Helsingistä Porvooseen muuttanut tuttavani joutui toteamaan, että hän joutuu etsimään itselleen uuden työn, kun Porvoosta Loviisaan kulkevien vuorojen tarjonta romahti puoleen, ja toiselta tuttavaltani katosi mahdollisuus kutsua Elimäessä asuvia (autottomia) vanhempiaan lapsenvahdeiksi.

Olisi kiinnostava kuulla Työ-ja elinkeinoministeriön horjuva mutta muutenkin jo vanhastaan säännönmukaisesti työnhakijan tappioksi horjahteleva tulkinta muuttuvista työssäkäyntialueen rajoista. Jos Porvoonkin peräänkuuluttama ns. "huippuosaaja" (jollaisia usein asuu korkeakoulukaupungeissa, joissa ei suhteellisen kattavan joukkoliikennetarjonnan takia tarvitse aina mitenkään välttämättä ajokorttia) sattuu törmäämään sellaiseen markkinatilanteeseen, jossa hän joutuu toteamaan työssäkäynnin muuttuvan mahdottomaksi joukkoliikenneyhteyden lakkauttamisen takia, kuka on tähän työttömyyteen syypää? Pitääkö ajokortittoman työttömän ajaa velaksi (ja kuka sitä velkaa myöntää paitsi sellainen paljon haukuttu pikavippifirma) ajokortti ja ostaa auto, vai pakata kimpsunsa ja muuttaa sellaiseen kaupunkiin, joka ei vielä ole sammuttanut valojaan ulkoistamalla koko joukkoliikennetoimensa kaupallisille toimijoille?

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaa-lehden mielipidepalstalle, jossa se julkaistiin perjantaina 23.11.