perjantai 11. marraskuuta 2016

Selittääkö osattomuus jytkyä?

Olen juuri myynyt asuntoni, ja jo jonkin aikaa kuullut huhuja, että työnantajani tulee tekemään muutoksia, jotka vaikuttavat omaan toimenkuvaani ei muuten kuin siten ettei sitä toimenkuvaa enää ole olemassa. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, miten nämä lutviutuvat. Asunnottomaksi en jää, mutta työttömäksi saatan.

Elämässäni on siis paljon epävarmuustekijöitä yleensä isoiksi katsotuissa asioissa, irtikytkentöjä ilman tietoa mitä tunnelin päässä näkyy. En töissäni enkä harrastusteni tiimoilta tapaa ihmisiä. Siltikään en ole osaton. Putoan ehkä veneestä, mutta kellun, en uppoa. Miksi?

En uppoa, koska palkkatyö ei rakenna identiteettiäni. Käsitys itsestäni ei ole palkkatyön muovaama varmaan pitkälti siksi että en ole juurikaan päässyt siellä käyttämään ja näyttämään kykyjäni. En ole osastonsihteeri-maisteri-tutkija-virkamies-herratiesmitä vaan minä. Minulla on metsäni, musiikkini, juoksemiseni ja kirjallisuuteni, riippumatta siitä, missä asun ja millä kustannan asumiseni. Ystävät ja perhe ovat pysyviä, asuntoja ja työpaikkoja tulee. Miksi ihmeessä ankkuroida itseään johonkin sellaiseen, jonka säilyvyydestä ei ole varmuutta?

Joskus olen ehdoin tahdoin hankkinut itselleni sosiaalisia verkostoja tarjoavia harrastuksia toimintatarmoani kanavoimaan. Vaikka tällä hetkellä en aktiivisesti vaikuta järjestöissä tai politiikassa enkä tapaa työni puolesta ihmisiä paitsi erikseen sopimillani lounastreffeillä, minulla on kuitenkin sosiaalista pääomaa, koska minulla on niitä ystäviä, joita kutsua lounaalle, ja koska tiedän, miten systeemi toimii sitten kun seuraavan kerran päätän tehdä sinne hyökkäyksen.

Moni yritti selittää jytkyä osattomien vastaiskuna. Kun joku laittoi heille sanat suuhun, he kokivat että heilläkin oli ääni ja kerrankin he jaksoivat lähteä uurnille. Samaa selitystä on tarjottu Trumpinkin jytkylle, globalisaation ja jälkiteollistumisen häviäjien pelkojen päässeen ulos kaapista, kun näille peloille on annettu hahmo, kasvot ja nimi, olivat nämä sitten miten kohdalleen osuneita hyvänsä, mutta joka tapauksessa tämä on merkittävästi enemmän kuin aiemmin, kun kukaan ei tunnu olleen kiinnostunut sen vertaa että olisi vaivautunut lupaamaan mitään.

En siis ole tarpeeksi osaton, jotta voisin päätyä tekoihin, joita osallisemmat voisivat tulkita paremman puutteessa protestiksi kun eivät niitä muuten suostu ymmärtämään. Tämän estää sosiaalinen pääomani, joka tarkoittaa sosiaalisten verkostojen potentiaalisuutta, oli sitten aktuaalisia verkostoja tai ei. Lisäksi tietopääoma pelastaa minut tipahtamiselta. Tiedän myös, että voisin itse olla tuolla systeemin sisäpuolella, jos minua vain huvittaisi. Sosiaalista pääomaa on tietoon perustuva näkemys siitä, että minä itse olen se, joka valitsee itselleen sopivimman roolin yhteiskunnassa. Tieto siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuitenkin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä mahdollista, meilläkin tie on auki ministeriksi asti, jos haluaa pelata pelinsä oikein, ehkäisee ajautumasta populismin uhriksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti