Tunnen joitakin mielenterveyskuntoutujia, ja olen itsekin ollut joskus - ainakin erotessani syksyllä 2009 ja alkutalvesta 2010 - siinä rajalla, että olen miettinyt, olisiko diagnoosin hakemisesta jotakin hyötyä omassa tilanteessani. Haitat kuitenkin ovat suuremmat kuin edut.
Psykiatri Aku Kopakkala, jonka kanssa juttelin vähän aikaa sitten, on sanonut, että moni pitkittynyt työperäinen stressireaktio luokitellaan masennukseksi vain Kelan takia, jotta saataisiin sairauspäivärahaa, vaikka oikea tapa olisi korjata stressiä aiheuttaneita tekijöitä, tai joissain tapauksissa irtisanoutua. Irtisanoutuminenkaan vaan ei oikein kannata, siitä kun seuraa kolmen kuukauden karenssi.
Jos perseestä oleva työ onkin vankila, niin masennusdiagnoosi taas on elinkautinen. Tiedän joistakin edellämainituista tuttavistani, että sen jälkeen kun he ovat saaneet masennusdiagnoosin, he ovat merkittyjä miehiä tai naisia. Pankit eivät myönnä lainoja, viranomaiset vähättelevät huoltajuuskiistoissa ja masennusta edeltävä historia mitätöidään, ansioluettelo pyyhitään pois.
Usein mielenterveyskuntoutujat ovat mitä tarkkanäköisimpiä ihmisiä, jotka eri syistä ovat menneet rikki, on kyse sitten ollut äkillisestä kriisitilanteesta, kuten avioerosta tai pitkittyneestä ongelmasta, kuten työpaikkakiusaamisesta ja jotka mahdollisesti ovat itsepäisen sinnikkäitä eivätkä anna periksi ja taitu heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Helpommalla usein selviäisivät, jos ymmärtäisivät antaa periksi puolisolleen tai työnantajalleen. Kyllä se korsi jossain vaiheessa kuitenkin katkeaa kenellä tahansa.
Masennus on usein tilannekohtaista, liittyen esimerkiksi työhön. Jos masennusta aiheuttava tekijä otetaan pois, tällöin voidaan heti jo vallan mainiosti. On väärin, että yhden yksilöstä riippumattoman tekijän vuoksi yksilöön kokonaisuudessaan lyödään epäonnistuneen, heikon hullun leima, ja tämä pitää tehdä vain Kelan takia tai siksi, että se on kärsivän yksilön ainut tapa puhaltaa peli poikki, päästä jäähylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti