Luokkaerojen kasvaessa ja hyvinvointierojen polarisoituessa, jatkossa on yhä vähemmän veronmaksajia, kuluttajia tai äänestäjiä, ihan miten kukin vain haluaa yksilön käsitteellistää. Veronmaksajat pitävät julkiset palvelut - eli valtion -pystyssä, kuluttajat kannattelevat yksityisiä palveluita ja äänestäjät taas kannattelevat yhteiskuntaa.
Äänestämiseen liittyy sellainen paradoksi, että juuri ne, joiden kannattaisi äänestää, äänestävät vähiten. Ja päinvastoin. Kyse ei ole vain hyvistä tai huonoista veronmaksajista, vaan hyvistä ja huonommista kansalaisista: hyvä kansalainen on sellainen, joka maksaa (mahdollisimman paljon) veroja ja äänestää, yleensä molempia, sillä nämä korreloivat positiivisesti keskenään. Hyvä veronmaksaja ei tarkoita välttämättä suurituloisinta, ja ansiopäivärahasta ja muista ensisijaisista etuuksista verotetaankin 20% mukaan, mikä muuten on enemmän kuin alimmista palkkaluokista. Etuuksien korkeammalla verotuksella perimmäisenä tarkoituksena on kai kannustaa elämäntapaintiaaneja töihin, eikä nostaa kansalaisuudessa ylemmälle askelmalle.
En minä äänestäjille palloa heitä, vaan päättäjille. Heidän kannattaisi ajatella äänestämättömyyden seurauksia. Mitä harvempi äänestää, siitä tulee itseään toteuttava ennuste: systeemi koetaan vähemmän legitiimiksi, huonommin edustavaksi ja yhä useampi jättää äänestämättä. Päättäjän on houkuttelevaa tyytyä ajattelemaan omaa viiteryhmäänsä, mutta oikeasti luokkaerojen kärjistymisen estämisen pitäisi olla jokaisen päättäjän agendalla kaikkein korkeimmalla paikalla.
Edelläkuvatuista syistä poliittisen aktiivisuuden nostamisen tulee olla agendalla heti toisella sijalla, ja äänestäminenkin on parempi kuin ei mitään, ehkä jopa ensimmäisenä, sillä ilman äänestäjiä ei ole päättäjiä, jotka lähtevät tekemään luokkaeroja pienentäviä päätöksiä. Tästä syystä ei olekaan lainkaan yhdentekevää, miten asiat sanotaan. Päättäjällä tai sellaiseksi aikovalla voi olla jokin tavoiteltu kohderyhmä, mutta hänen on puhuttava ikään kuin siihen kuuluisivat kaikki. Tämä johtuu edelläkuvatun lisäksi yhdestä syystä, jonka minulle on opettanut kanadalainen moraalifilosofi Charles Taylor: jotta myös vähemmistöille ja heikoille elintärkeiden päätösten tekeminen olisi mahdollista, on vedottava enemmistöön.
Edelläkuvatun takia, esimerkiksi kansankirkon kimppuun hyökkääminen tai tasa-arvon sijasta feminismin nostaminen ei ole kovin viisas strategia. Keppi tarvitsee aina seurakseen porkkanaa. Esimerkiksi kasvissyöntiin tulee kannustaa laskemalla vihannesten hintaa, ei nostamalla liharuoan hintaa, ja joukkoliikenteen käyttöön haja-asutusalueella kannustetaan tehokkaammin lisäämällä joukkoliikenteen tarjontaa ja laskemalla hintoja kuin vain nostamalla autoiluun liittyviä maksuja.
Lisää Charles Taylorin poliittisesta opetuksesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti